Elizabeth Gilbert: Eat pray love - omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa. Suom. Taina Aarne.Seven-pokkarit, 2010. (alkuteos 2006)

"Perinteinen japa mala muodostuu 108 helmestä. Itämaisten filosofien esoteerisissa piireissä lukua 108 pidetään kaikkein sopivimpana lukuna, se on täydellinen kolmella jaollinen kolmenumeroinen luku, jonka numeroista tulee yhteenlaskettuna yhdeksän, joka on yhtä kuin kolme kertaa kolme. Kolme puolestaan on tietenkin numero, joka edustaa täydellisintä mahdollista tasapainoa, kuten on ilmeistä jokaiselle, joka on joskus pohtinut Pyhää kolmiyhteisyyttä tai yksinkertaista baarijakkaraa. Koska tämä kirja kertoo henkisen tasapainon tavoittelusta, päätin antaa sille japa malan rakenteen jakamalla tarinani 108 kertomukseksi eli helmeksi. Lisäksi tämä 108 kertomuksen helminauha on jaettu kolmeen jaksoon, joista yksi on omistettu Italialle, yksi Intialle ja yksi Indonesialle - kolmelle maalle, joissa vierailin vuoden mittaisen itsetutkiskeluni aikana. Tästä jaosta seuraa, että jokaisessa jaksossa on 36 kertomusta, mikä kiehtoo minua henkilökohtaisesti siksi, että kirjoitan tätä kirjaa kolmantenakymmenentenäkuudentena elinvuotenani."

- ote s. 10

Kirjastossamme amerikkalaisen Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä -teos löytyy muistelmien luokasta. Tunnen lukevani chic littiä, nuorehkoille naisille suunnattua viihdyttävää romaania ja matkakertomusta, josta on tullut elokuvan myötä bestseller. Kirjasta on tehty elokuva Eat pray love näyttelijä Julia Robertsin tähtikuvan varaan. Päähenkilö-kertoja on 35-vuotias avioliitosta toipuva naiskirjailija, joka yrittää löytää kadonneen elämänilon välivuonnaan Italiassa, Intiassa ja Balilla. Kuten otteesta ilmenee, kirjalla on konstailemattoman rautainen rakenne. Kertojan asenne maailmaan ja itseen on turistimainen, ihmettelevä amerikkalaiseen tapaan. Saan lukijana kokemustiedon hippusia mm. meditaatioista ja eri kulttuureista, matkakuumetta ja välivuosiajatuksia. Kielten opiskeluakin kohti kirja vie. Ainakin kolmen maan turismille tämä kirja on lottovoitto.

Timo Saarto: Vaitelias poika. Karisto, 2011

"Auto on luunvalkoinen, ei kovin vanha, se on nyt Kivimurskaamon kohdalla ja tulee koko ajan lähemmäs. Siinä on pyöreät etulyhdyt ja niiden alapuolella pikkulamput kuin kyyneleet. Säleikkö on suuri surullinen suu, auto näyttää hyvin alakuloiselta. Orava eksyy tielle, pomppii levottomasti asvaltilla ja jähmettyy kauhusta. Luukyynelauto kiitä sitä kohti, ajaa yli ja jättää sen verisenä länttinä varisten nokittavaksi. Autoa ajaa kalpea mies, jolla on lasipallot silminä ja terävä nenä. Mies ei hymyile, hänellä ei ole minkäänlaista ilmettä, lasipallosilmät tuijottavat tietä elottomina. Auto kulkee nyt Hopeavuoren kohdalle ja matalalla paistavan auringon säteet välähtävät sen vinhasti pyörivissä pölykapseleissa. Se lähtee nousemaan Pasilankatua, ohittaa surmatalon ja keltaisen lippakioskin, jonka takana kaksi nuorta suutelee. Kolme miestä kellastuneine ylioppilaslakkeineen väistyy sen tieltä, kun se ahmii katua jota varjostavat korkeiden kivijalkojen päällä lepäävät huvilat. Luukyynelauto sivuuttaa valkoisen aumakattotalon, lasisilmäinen mies hiljentää vauhtia ja pysähtyy lähelle keskusaukion laitaa."

- ote s. 382

Timo Saarron 1950-luvun Pasilaan sijoittuva, kauhuviritteinen jännitysromaani Vaitelias poika (2011) ilahduttaa minua psykologisella tarkkanäköisyydellään ja erilaisiin hahmoihin eläytymisellään. Juoni kertoo nuoresta, puhumattomasta pojasta, joka tulee ympäristöönsä kummajaisena ja jolla vaikuttaa olevan yliluonnollisia kykyjä. Hänestä kertomisen kautta hänen elämäänsä tuleville poliiseille avautuu ehkä mahdollisuus ratkaista suuri kultasepänliikkeen ryöstö. Tätä taitavasti kirjoitettua jännitystä en osaa ennakoida! Juoni on kerronnaltaan sujuvaa kuin John Ajvide Linqvistin nykykauhuromaanit ja Aki Kaurismäen elokuvien Suomi-miljöö olisi yhdistetty aivan omaksi maailmakseen, joka onkin Helsingin Pasilan kaupunginosa 1950-luvulla. Teos tarjoaa samastumispintaa nuorten hahmojen kautta nuoremmille ja miljöönsä kautta vanhemmille lukijoille. Pasilan kylämäinen asujaimisto on tässä oma, jännittävä maailmansa. Tämä teos on Kariston juhlavuoden romaanikilpailun voittaja ja hieno debyytti.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2011

"SEN JÄLKEEN KUN hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin. Sen jälkeen kun viisi - tai kuusi tai seitsemän - juopunutta miestä oli retuuttanut hänet venevajaan ja hänen kaksitoistavuotias tyttärensä oli kiljunut Päästäkää meidät! Älkää satuttako! Ei saa satuttaa! Sen jälkeen kun miehet olivat jahdanneet häntä kuin koiralauma saalista, sen jälkeen kun hän oli nyrjäyttänyt nilkkansa, hukannut molemmat korkeakorkoiset sandaalinsa rantapolulle. Sen jälkeen kun hän oli anellut miehiä jättämään tyttärensä rauhaan ja hänelle oli vain naurettu."

- ote s. 7

Amerikkalaisen Joyce Carol Oatesin (s. 1938) vuonna 2011 suomeksi saatu Kosto-romaani on pieni verrattuna tekijältä aiemmin suomennettuihin teoksiin, esimerkiksi miltei 1000-sivuiseen Blondiin (suom. 2001). Kosto on hurja pieni romaani raiskauksen vaikutuksista, en suosittele heikkohermoisille, korkeatasoisen, sana sanalta mietityn taideteoksen ja oikeudenmukaisuuden pohdinnan ystäville kyllä. Kirjailija kirjoittaa aisteihin vetoavasti niin että vakivaltainen tunnelma ja tunnetilat tarttuvat, myös mieshahmoihin voi samastua. Kirjailija on äärimmäisen tietoinen kerronnan keinoista, esimerkiksi toiston mahdollisuuksista kerronnan keinoina, kuten ote näyttää. Itseään kirjailija on luonnehtinut Dagens Nyheterin haastattelussa http://www.dn.se/dnbok/dnbok-hem/ordberoende sanariippuvaiseksi.

Italo Calvino: Marcovaldo. Suom. Jorma Kapari. Tammi, Keltaisen kirjaston pokkariversio 2010

"Hän lähti seuraamaan laumaa ja on mennyt ties minne, Marcovaldo ajatteli ja palasi juoksujalkaa kadulle. Karjalauma oli jo ylittänyt torin ja Marcovaldon oli etsittävä katu jota se oli kulkenut. Mutta vaikutti siltä että tuona yönä useat laumat olivat kulkeneet kaupungin lävitse, jokainen eri katuja, jokaisella suuntanaan oma laaksonsa. Marcovaldo jäljitti ja saavutti yhden lauman, sitten hän huomasi ettei se ollut hänen laumansa; eräässä kadunkulmassa Marcovaldo näki että neljä katua kauempana toinen lauma kulki samansuuntaisesti ja hän riensi niiden perään; siellä karjapaimenet kertoivat että he olivat kohdanneet toisen lauman joka oli menossa päinvastaiseen suuntaan. Näin Marcovaldo kierteli jatkuvasti turhaan siihen asti kunnes viimeinen lehmänkellon kalke oli vaimennut aamun valoon."

- ote s. 58

Jos etsit yöunia viemätöntä, satumaisen valoisaa iltalukemista tai italialaisuutta, Italo Calvinon (1923-1985) Marcovaldo-teosta voi suositella, ja Calvinoa yleensä. Marcovaldo tuntuu olevan ikärajattomasti vastaanotettava. Tämä alkujaan vuonna 1958 ilmestynyt teos tuo mieleen Isä Camillon seikkailut, kertoo yksinkertaisen Marcovaldon sattumuksista hyvin 1950-lukulaisen oloisessa italialaisidyllissä, joka viettää satuun päin. Toistaiseksi lukemani kirjan rankin hetki on kattoja pitkin karanneen koe-eläinkanin harkitsema katolta heittäytyminen sen aavistettua ihmisten petollisuuden. Arkisesta tilanteesta aukenee usein näky tuokioon, joka ylittää arkijärjen. Rakenteen jako vuodenaikoihin korostaa yksilön pienuutta ajan kierrossa. Kirja on täynnä kertojan iloa.

Raimo Pesonen: Kuinka ei voi ajatella. Siltala, 2011

    "Ei kiinnosta pätkääkään, paljonko sun pika- ja kevytmetallikaverit nussii tai ei nussi. Tai suomalaiset kauppamatkustajat tai pankkineidit keskimäärin. Mä puhun siitä, mitä musiikki itsessään ilmaisee. Ja hevimetallin kohdalla se ei ole ainakaan seksuaalisuus.
    Vaan?
    Aika ennen murrosikää. Ei-seksuaaliseen satumaahan kaivataan silloin kun lauletaan ritareista ja sodista ja demoneista. Kaiken maailman örkit ja tappamisaiheet tarkoittaa teinin hämmennystä seksuaalisen heräämisen edessä. Soittotaidon palvominen, kaikenlainen kalusto- ja tekniikkarunkkaus, se on turvallisen ja kaikkivoivan isän kaipuuta. Ei mikään ole niin konservatiivista kuin metalli. Just tietynlaiset soundit, soolot, lavaesiintyminen. Kaikki. Meidän isi osaa. Ei virheitä.
    Eli rock´n´rollin pelastus on paskoissa soundeissa ja huonoissa soittajissa. Tulevaisuus alkoi just näyttää valoisalta."

- ote s. 59

Jos pitäisi tiivistää Kuinka ei voi ajatella, sanat olisivat sujuva ja syvällinen. Kuin Juha Itkosen popmaailmaan sijoittuvan romaanin Anna minun rakastaa enemmän (2005) päähenkilö olisi saanut rockmaailmasta kaverin Raimo Pesosen Kuinka ei voi ajatella -romaanin (2011) Joonasta. Pesosen romaani on kuin moniulotteisen henkilöhahmon kautta nähty pieni Suomi ja Berliini 2000-luvulla ulkosuomalaisen ja 1960-luvun lopulla syntyneen rockpuurtajan historiallistavin silmin katsottuna. Romaani tarjoaa sielunmaiseman unelmiinsa väsyvästä sukupolvesta, joka herää nuorena maaseudulla ja elää sitten kiivaasti, vaihtaa usein maisemaa tullakseen itsekseen. Pesosen Joona lukee rock-kiertueiden lomassa historiaa siitä maasta missä on sattunut syntymään ja minne ei kaipaa. Taloudelliseen epävarmuuteen asettuneet eivät suostu alentamaan unelmiaan helposti, ihannoidussa maaimassa kuollaan nuorina. Vapauteen sekoaminen huumeisiin ja alkoholiin sekoamisena tuntuu luonnolliselta osalta tällaista.

Totti Karpela: Sudet, lampaat ja paimenet. Sammakko, 2008

"Sinussa oli värejä, auringon oranssia, illan purppuraa, metsän vihreää, ääniä, musiikkia, naurua, itkuakin, kaihomieltä, kuolemanpelkoa, rakastetun näkemisen riemua.
    "Viehätät minua, vaikken tiedä, mikä sinä olet", sanoin.
    "Minä olen syntymätön tarina", sinä kuiskasit. "Voit käyttää minua tai vain osan minusta."
    "Kuulostaa houkuttelevalta", sanoin, "mutta ehkä teen sinusta monta pientä kertomusta."
    "Kunhan kirjoitat!" huokaisit ihastuneena."

- Kokoelman aloittava teksti

Kun Totti Karpelan proosakokoelmalla on alaotsikkona "tarinoita Kakolan muurin molemmin puolin", se herättää odottamaan jotakin omaelämäkerrallista jutustelua, etenkin kun kirjoittaja on entinen vankilanjohtaja ja poliisiasioissakin poliisin puolelta julkisuudessa tuttu, ja hänet on kuvattu kirjan kanteen Ihmisen ääni -sarjan kirjojen tapaan. Olen odotuksineni väärässä. Vaikka kirjalla on sen hahmot tyypittelevä nimi (Sudet, lampaat ja paimenet), itse kirja antaa kaunokirjallisen, rehellisen ja raikkaan, vaikka ohuen, jopa yllättäen asiallisen vaikutelman. Maksimissaan yhden sivun mittaisissa hahmot kertovat elämää kääntäneistä tilanteista amerikkalaisen shortstoryn tapaan. Esille tulee elämänmitan tavaton pienuus, jonka aikana ei ehdi tehdä tyhmyyksiä lopultakaan niin kovin monta kertaa. Hyvin helposti voi kuolla kesken kaiken. Jutuista puuttuu kaikenlainen alamaailman romantisointi, vaikka näkökulma on usein rikollisen tai poliisin.

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit. Like, 2009

""Samapa tuo miten kuljet", sanoi mieheni kun olimme ensimmäisillä treffeillämme ja kerroin että tykkään olla mieluummin alasti kuin vaatteet päällä.
    Pitihän minun toki ihmisten ilmoilla pitää vaatteita, ja aina ne tuntuivat jostakin kohtaa ahdistavan tai hiertävän vaikken minä mikään läski ollut ja vaatteet olivat hyvin istuvia. Mutta heti kun pääsin töiden jälkeen yksiööni, minun oli saaatava kaikki vaatteet pois. Tuli ihan ahtaanpaikankammo niiden jakkupukujen sisällä."

- ote Eevan puvussa -novellin alusta, s. 45

Oululainen, 1970-luvulla syntynyt Hanna Hauru kirjoittaa Liian pienet sandaalit -kokoelmassaan lyhyitä tarinoita naisten ruumiillisuudesta näiden omasta näkökulmasta. Kullakin on omansa. Usein tunnelma on vieraannuttava, kun hahmon kokemus on kärjistetty. Pieniä tarinoita voi lukea helpon kerronnan vuoksi nopeasti, mutta ne jättävät miettimään taiteen tapaan, etteivät kertojat ole ehkä luotettavia, vaikka omaelämäkerrallisilta fiktiohahmoinakin kuulostavat. Hahmojen puolesta tekee mieli tehdä jotakin.

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä. Johnny Kniga, 2010

"Istun pienellä parvekkeella. Tänne ei mahdu kuin tämä pieni ja pyöreä valurautainen pöytä ja tuoli. Olen pukeutunut aamutakkiin ja sandaaleihin, vaikka viima nipisteleekin paljasta ihoani. Paleleminen tuntuu hyvältä, koska se tuntuu.
    193 500 euroa tuntuu myös. Se tuntuu möykkynä rinnassa ja jossain aivojen perukoilla. Se tuntuu yllätykseltä, vaikka kai minun piti siitä tietoinen olla. Se tuntuu mahdottomalta. Mistä minä hankin ne rahat? En mistään. Minä en edes yritä. Minun on päästävä pakoon, vaikka minua saatetaan pitää silmällä. Niinhän minun annetaan ymmärtää."

- ote s. 24

Raumalaisen kirjailija Jukka-Pekka Palviaisen romaani Mitä ikinä keksitkin pelätä (2010) on napakka lukuromaani. Ns. tavallisen ihmisen tunnistaa sympaattiseksi kaikessa hauraudessaan. Miten mieskirjailija nyt eläytyy yllättävästi velkaantuneen naisen näkökulmaan? Romaanissa naisen näkökulma vuorottelee tämän lukioaikaisen koulukaverin näkökulman kanssa, kun mies ottaa vuosikymmeniä kouluaikojen jälkeen suojellakseen naista tämän kiperässä tilanteessa. Nainen antaa ymmärtää olevansa Intiasta taustaltaan, hänet sekoitetaan myös romaneihin kadulla. Mies on nuoruudesta asti palvonut naista, mutta ei osaa sitä ilmaista ehkä isänsä mielenterveysongelmien vuoksi. Naisesta puolestaan ei oikein ota selvää, hän on kuin feminiinisten ominaisuuksien ajelehtiva esittelyteline, toisinaan lukiessa tuntuu. Mutta romaanin ajankuva on uskottava ja kerronta muistelujaksoineen toimii!

[anonyymi]: Prinsessan kirjeet. Teos, 2010

"Rakas, komea mieheni,muinainen kiinalainen mestari piirsi koko elämänsä ajan joka päivä samaa aihetta, kuvaa kirsikkapuun kukasta. Lopputulos ei koskaan saavuttanut sitä täydellisyyden astetta, jota hän tavoitteli. Mietin millainen se olisi ollut, vanhuksen mielikuvan mukainen teos, kukan salaisen olemuksen tavoittava ja vangitseva katoavaisuuden kauneuden julistus.
    Jos olisin runoilija, etsisin yhtä ainoa lausetta -tapaa kiittää maailmaa siitä, että olemme saaneet kohdata.

Omasi"

- ote teoksesta Prinsessan kirjeet
Kyllä on hyvä idea! Tämä oli ensimmäinen ajatus lukiessani teosta Prinsessan kirjeet (2010). Ruotsin kuninkaalliset Victorian ja Danielin häät kesällä 2010 pohjustettiin Suomessakin perinpohjaisesti, yhdessä haastatteluista Victoria kertoi kirjeistä, joita oli kirjoittanut ennen 30 päivän edustusmatkaansa tulevalle miehelleen, jotta ero olisi helpompi kestää. Ajattelin: siinä olisi hyvä kirjoitusharjoitus jollekin, ei tarvitsisi painia tekstin muodon kanssa, ja tyylikin olisi lähtökohtaisesti arvatenkin positiivinen. Joku tarttui prinsessahuuma-aiheeseen nopeasti, ja mukava on pientä teosta lukea, jotenkin tirkistelymäistä kylläkin. "Kirjeet" eivät ole aivan täysaistillista rakastuneen leperrystä, vaan rivien välistä purskahtelee toisinaan kirjeiden alkuperäisen kirjoittajan arvuuttelua aiheuttavaa ihmisoikeustietoisuutta ja itävaltalaisen nobelisti-kirjailija Elfriede Jelinekin ihailua. Kirjeiden kirjoittajaminä erotetaan prinsessaleikistä vähitellen, kuten lukijakin. Kirjan ilmestymisen jälkeen anonyymin kirjan tekijäksi ilmoittautui suomalainen kirjailija Aina Bergroth.

Matti Laine: Ammattilainen. Gummerus, 2010

"Seven ja Aliisan laskeutuessa Kampin metroasemalle sattui omituinen tapaus. Mies, jota Seve oli luullut edellisenä yönä Helsinki-Vantaan lentoasemalla Fabio Vittorioksi, nousi rullaportaissa heitä vastaan. Hän tunnisti miehen jo kaukaa. Kun edelleen mustiin vaatteisiin pukeutunut mies oli lähempänä, Seve työnsi käden taskuun ja noukki sormiinsa miehen terminaalin lattialle pudottaman hopeisen sormuksen. Äkkiä ilman minkäänlaista näkyvää syytä mies katosi rullaportaiden reunan taakse näkymättömiin. Seve yritti kiinnittää miehen huomion huutamalla tämän perään, muta mies pysyi matalana. Seve ajatteli jo hypätä reunan yli ja lähteä miehen perään, mutta sitten hän tajusi, ettei voinut jättää Aliisaa yksin."

- s. 110

Matti Laineen dekkarit ovat tyylikkäitä, nuorekkaita, tarinat kansainvälisiä ja viihdyttävän napakasti kerrottuja. Käsite "mehukkaat anekdootit" tarkoittaa tällä kirjoittajalla usein sitä, että kiinnostavat hahmot kertovat toisilleen hyvin lyhyesti juttuja. Kaikkitietävä kertoja ei kuitenkaan jaarittele eikä laita henkilöitäkään jaarittelemaan. Kallion kaupunginosa kansainvälistyy mielessäni entuudestaankin, kun saan lukea rankan siirtomaasotamenneisyyden traumatisoiman portugalilaisen palkkamurhaajan avuttomuudesta Helsingin-keikallaan ja hänen kohtalostaan, joka liittyy onnettoman päihdeaddikti-tapahtumatuottajan kohtaloon. Juonenkäänteitä ei millään arvaa etukäteen ja henkilöhahmoissa on arvokkuutta ja glamouria.

Essi Aro: Pimeässä kasvaneet. Karisto, 2007

    "Immi pakkasi ostoksensa, meni ulos ja nousi pyörän selkään. Hän näki Shellin edessä autoja, joiden takaikkunat oli tummennettu. Taustapeileistä roikkui karvanoppia, wunderbaumeja ja pehmoeläimiä. Autoista kantautui matala musiikki kuin tasaisesti tykyttävä pulssi. Niiden ympärillä seisoskeli ynseän näköisiä poikia ja välinpitämättömiä tyttöjä, joiden farkkujen ja takinhelman välissä pilkotti kaistale paljasta, valkoista vatsaa. Vain muutama vuosi sitten nämä samat nuoret olivat käyneet joka viikko kirjastolla hakemassa fantasiaromaaneja ja ponitallikirjoja. Jotkut olivat ehkä käyneet Immin kotonakin. Olivat sulkeutuneet Oskarin kanssa yläkertaan ja kuunnelleet samaa jyskyttävää musiikkia..
    Kukaan ei tervehtinyt Immia, kun hän pyöräili ohi."

- ote s. 13

Essi Ahon dekkari tarjoaa ankean taajaman mielenmaiseman, jota voi tarkastella turvallisen etäältä. Dekkaria ei juuri noteerattu sen ilmestyessä, mutta se yllätti juonen huolellisesti pedattuine käänteineen, joita tulee sarjamaisesti useita lopussa. Lukemaan pisti etenkin halu tietää, saako kirjailija kirjastonhoitajasta uskottavan dekkarin päähenkilön (saa, tutkintaan kohdistuvia maalaisten uhkailuja myöten). Jatkuvasti lukiessani pohdin, että 1970-luvulla syntyneen esikoiskirjailijan suhde suomalaiseen mielenmaisemaan on varsin lohduton: lapsuuden traumoihin käpertyneet ihmiset kohtelevat toisiaan tylysti ja väijyvät toistensa salaisuuksia. Tällaiselta Suomi näyttää?

Oriah Mountain Dreamer: Kutsu. Suom. Irmeli Armiala. Basam Books, 2010 (alkuteos 1999)

"Minua ei kiinnosta, mitä sinä teet työksesi. Tahdon tietää, mitä sinä kipeimmin kaipaat ja uskallatko uneksia kohtaavasi sen, mitä sydämesi halajaa.
    Minua ei kiinnosta, minkä ikäinen sinä olet. Tahdon tietää, uskallatko olla välittämättä siitä, että sinua pidetään hupsuna, kun vaalit rakkauttasi, unelmaasi, elämisen seikkailua.
    Minua ei kiinnosta, mitkä planeetat varjostavat kuutasi. Tahdon tietää, oletko koskettanut surusi ydintä, ovatko elämän koettelemukset saaneet sinut avautumaan, vai oletko käpertynyt itseesi ja sulkenut porttisi siitä pelosta, että tuska lisääntyy. Haluan tietää, pystytkö olemaan tuskan, omasi tai minun, lähellä hievahtamatta, yrittämättä peittää tai hälventää tai poistaa sitä."

- ote s. 7

Basam Books -kustantamon rauhoittavakantinen Viisas elämä -kirjasarja kertoo kiitettävän johdonmukaisesta halusta kustantaa tietynlaista kirjallisuutta elämän hengellisistä ulottuvuuksista ja itsensä kehittämisestä kiinnostuneille. Satunnaisena sarjan seuraajana ilahduin todella Oriah Mountain Dreamerin Kutsu-teoksesta (2010). Se on ns. tavallisen ihmisen voimakas manifesti halusta kommunikoida toisten ja itsen kanssa olennaisista asioista juhla-smalltalkin sijaan. Kirjan kirjailija kertoo syntyneen erään turhauttavan juhlan jälkimainingeissa kirjoitetun runon rungon ympärille runon lähdettyä leviämään maailmalle. Kustantaja tilasi kirjan runoa selittämään. Lainaukseni kirjasta on runon alusta. Parasta ja kestävintä kirjassa ovat ehkä sen yli 10 meditaatioharjoitusta eri tarpeisiin. Kirjoittaja perustelee meditaatiot ilahduttavan ns. maalaisjärkisesti! Kirjan lukeminen voi viedä meditaation tai kirjoittamisen kokeiluun. Joka tapauksessa se vie itsetutkiskeluun.