tiistai 28. joulukuuta 2010

Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava, 2010

"Sanat eivät oikein sovellu toiminnan kuvaamiseen. Niin M opettaa oppilailleenkin: miettikää kahteen kertaan, millaista toimintaa teksteihinne tarvitsette. Sanoilla tavoittaa ajatukset ja tunteet, haaveet ja harhakuvat, unelmat, muistot ja suunnitelmat. Sen sijaan niillä ei helposti tavoita nyrkiniskun rusahdusta otsaluuhun tai konekivääritulen meteliä korvissa. Niillä ei tavoita sitä hetkeä, kun kaksi täydellisesti malttinsa menettänyttä ihmistä painii pikkukaupungin kirjaston lavalla järkyttyneen yleisön edessä.
  Ei ole syytä yrittääkään kertoa tarkasti tappelun kulkua. Riittää kun tiedetään, ettei kukaan varsinaisesti lyönyt eikä kumpikaan osapuolista loukkaantunut. Julius I:n silmäkulma tosin aukesi, hän putosi vanerikorokkeelta ja löi ohimonsa sen reunaan. "Veri lensi kirjastolla", toinen iltapäivälehdistä pääsi julistamaan."

- ote s. 316-317

Juha Itkosen Seitsemäntoista (2010) on lukuromaani, jonka kirjailijan fanit ahmaisevat varmasti tekijän aiempien kirjojen imussa. Romaani on yhtäältä tarina nuoren miehen hybriksestä ja hämmennyksestä urallaan ja ihmissuhteissaan, mutta kiintoisammillaan minusta yhteiskunnan sosiaalisesta epätasa-arvoisuudesta kertoessaan. Romaani on luokkatietoisempi kuin tekijän aiemmat, äänen saa esimerkiksi elämän murjoma, masentuneen pojan äiti. Tämän oma ahdistus jumittaa tutkimaan nuoren kirjailija Julius Ilosen romaania yhden molempien ex-ystävän, homoseksuaalisen miehen elämän lokaavana muisteluna. Tuo ex-ystävä on molempien kuvitelmien kohteena. Romaani leikkii mahdollisuudella saman tapahtuman kertomisesta eri tavoin, eri kertojien näkökulmista.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli. Gummerus 2010

"Kolmekymmenvuotispäivänään Aliisa osti perheelleen velaksi osakkeen Turusta. Nelikymmenvuotislahjakseen hän toivoi ja sai kaupungin terveydenhuoltopiiriltä sterilisaation, vaikka ei hänellä juuri ollut raskaaksi tulemisen vaaraa. Viisikymmenvuotiaana hän möi lapsista tyhjentyneen kotinsa ja osti itselleen kaupungin edustalta pienen saaren, jossa ei asunut ketään toista. Hän muutti sinne suunnittelemaan, kuinka hän kuusikymmenvuotislahjakseen ostaisi hieman maksettua rakkautta: kainalon, jossa sulkea hetkeksi silmänsä."

- ote s. 39, novellista Sudensulhanen

Päivi Alasalmen Koirapäinen pyöveli (2010) on mutkatonta ja kiinnostavaa luettavaa. Kirja sisältää 18 vuosien 1994-2010 välillä syntynyttä novellia, joista useissa liioitellaan arjesta lähtien railakkaasti, tehdään yhden kirjallisen vitsin kokeita novellimuotoon, kauhuromanttisia tunnelmapaloja ja dekkarinovelliviritelmiä. Kokoelman eriaineksisuus ei haittaa tippaakaan, vaan tämä on hyvä tajunnantyhjentäjä esimerkiksi iltalukemiseksi, tekstit selvittävät itsensä lyhyen mittansa aikana jäämättä vaivaamaan. En romaanien perusteella muistanut kirjailijan tuotantoa näin romanttisena, mutta ehkä tähän kokoelmaan on valikoitunut hyvin arkiseen ihmiseen uskovia tekstejä, joissa on taidekokeilujen haastavuutta ja viihteen sujuvuutta. Tyylillisesti kokoelma on hämmästyttävän yhtenäinen, vaikka sen materiaali on pitkän ajan kuluessa syntynyttä.

maanantai 13. joulukuuta 2010

McEvan, Ian: Polte. Suom. Juhani Lindholm. Otava, 2010

"Hän kuului siihen mieslajiin - hieman vaatimattoman näköiseen, usein kaljuun, lyhyeen, lihavaan, fiksuun - johon tietyn tyyppiset kauniit naiset tuntevat selittämätöntä vetoa. Tai ainakin hän itse uskoi niin, ja koska hän ajatteli niin, niin myös näytti olevan. Sekin auttoi, että jotkut naiset pitivät häntä nerona, joka oli pelastamisen tarpeessa. Tässä elämänsä vaiheessa Michael Beard kuitenkin oli henkisiltä ominaisuuksiltaan entisestään surkastunut, kykenemätön mielihyväntunteisiin, yksiviivainen, ahdistunut. Hänen viides avioliittonsa oli hajoamassa ja hänen olisi pitänyt osata käyttäytyä, olla kaukokatseinen, myöntää syyllisyytensä. Eivätkö hänen avioliittonsa olleetkin kuin vuoroveden vaiheet: kun yksi vetäytyi, toinen teki jo tuloaan?

- ote s. 9

Polte (suom. 2010) on lukuromaanina tekijän Sovitus-romaanin sukulainen: lavea, henkilöhahmon ja erehdyksen sovittamisen mahdollisuutta pohtiva tarina. Päähenkilö Michael Beard on perin juurin sopeutumaton ja ärsyttävä tiedemies, joka on jättänyt tieteen tekemisen Nobelin palkinnon jälkeen hunningolle ja hummaa. Viidennen avioliittonsa rauniolla hän tuntuu elävän draamasta, jotka ympärilleen sotkee. Suurimmatkin draamat tapahtuvat ikään kuin epähuomiossa, pienten seassa. Kuten lavastettu murha, tekijänoikeusrikkomus tai isäksi tuleminen.

Romaani haukkaa isoja ajanjaksoja ja näyttää ison miehen haurastumisen ja ökyilemisen loppuun asti. Juuri tällaiseksi akateemisen maailman saattaa kuvitellakin! Poltteen lukeminen viihdyttää. Kirjailija joka ei ole Ian McEvan saa yleensä perustella lukijalleen henkilöhahmon logiikkaa, uskottavuuden vuoksi. Ian McEvan ei psykologisoi, vaan vyöryttää toistuvasti samanlaista hahmon käytöstä ja tieteen materiaaleja (esim. luentoja) hahmojen välisten draamojen aseiksi. Siinä sivussa syntyy maailma, tai kuva maailmasta, romaani tuntuu sanovan. Tieteen sivussa syntyy oikea elämä.



torstai 2. joulukuuta 2010

Jaana Taponen: Unelmavaras. Karisto, 2010

     "Mari naurahti epäuskoisena. Ei ollut tottakaan. Alkuviikon aikana heidän kommunikointinsa oli ollut silkkaa turpaan antamista, Kiviseltä Vuoriselle, eikä todellakaan rakkaudella.

- Mari, ei sun tarvitse laittaa mulle meilillä pyyntöä. Voidaanhan me puhuakin, kun istutaan samassa huoneessa.
    (Hiljaisuus.)

- Mari, tämä sun mulle lähettämäsi meilin lopussa oleva SVP-lyhenne on klassisen kirjeenvaihdon loppukohteliaisuus, eikö vain?
- Ei, tuossa se tarkoittaa ihan härmäläisittäin vain Siis Vitun Pian.
    (Vuorisen hämillistä naurua.)

- Mari, voitko sä auttaa?
- En, mulla on kiire.
- Voi ei, mun pitää kysyä tätä sitten Karilta.
- Ehkei sun kannata. Se kuvittelee palkanneensa ammattilaisen."

- ote s. 106

2000-luvun suomalaisen työelämän ilmapiiri on epäterveellinen, usein tahattoman koominen, jos uskoo kaunokirjallisuuttamme. Teoksen draamallisuudelle ovat tietenkin mannaa värikkäät hahmot, etenkin antisankarit tuntuvat löytäneen kodin kirjallisuudestamme. Kustannustoimittaja-kirjailija Jaana Taposen Unelmavaras-romaani (2010) on viihdyttävä lukuromaani, jonka viihdyttävyys tulee itselleni epäuskoisista tunnistuksista: noinkin kuin viimeistä päivää kaikki voisi mennä. Ja: kaikenlaisia me voisimme lähellämme sietää. Päähenkilö Mari on kiltin miehen kanssa avioitunut wannabe-uraohjus, paras projekti menee kuitenkin vuosien työn jälkeen sivu suun, tai niin Mari ajattelee. Hajoamassa on niin perhe, työpaikka kuin päähenkilökin. Loppuratkaisu on niin viihdyttävä kuin ilmeisesti sen pitää olla, ettei teos lipsahda taiteen puolella. Loppu on ehkä kuitenkin yllättävän teoksen yllättämättömin kohta. Lukiessa tulee peilanneeksi omaa työssä viihtymistään ja huvituttua.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava, 2010

    "Pienen pitäisi jo käydä koulua mutta ei sitä ole voitu laittaa koska sen pää on terävä kuin partaveitsi ja täytyy odottaa että luokkia kuluisi alta pois, edes alakoulun luokat. Se lukee itsekseen kotona jos sitä huvittaa mutta useimmiten se haluaa vain katsella ulos tielle säleverhojen välistä ja katsellessaan se kääntelee säleverhojen nupista niin että tie ja piha ulkona aukenee ja sulkeutuu ja aukenee ja sulkeutuu.
    Minä pidän Pienestä niin paljon etten anna kenenkään sitä haukkua enkä edes ruveta ihmettelemään. Tutuista ei kukaan enää uskallakaan koska olen käynyt ensimmäisten päälle ja lyönyt naamaan, ja vaikka olen hävinnyt, olen lyönyt maasta ja purrut kiinnipitelevää kättä tumpun läpi."

- ote s. 100-101

Tämä romaani on tehnyt ison vaikutuksen, etenkin sitaatissa yhdestä näkökulmasta kuvattu Pieni, noin 10-vuotiaan romaanin kertojahahmo Ollin vuotta nuorempi pikkusisko. Pieni tuntuu olleen vähemmällä huomiolla kuin romaanin kertojahahmo Olli. Kenties syy on se, että kirjallisuuden ammattilukijat ovat (onneksi!) pidättäytyneet lukemasta kirjan hahmojen toimintaa oireena, jolle pitäisi antaa diagnoosi. Lapset eivät sitä tässä kirjassa tee (tai Olli-isoveli puree), eivätkä aikuisetkaan. Eletään 1960-lukua Hämeelinnassa, satunnaisten tulojen yrittäjäperheessä ja sitaatin kertoja havainnoi omalla ehkä epäluotettavalla tavallaan maailmaa. Teos kunnioittaa lasta ja jokaisen erityisyyttä ja näkee paljon koomista aikakauden kasvatusihanteissa ja aatteissa, jotka pukeutuvat kurin pukuun.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit. Otava, 2010

"Irene huutaa, huutaa poliiseille, että se on se toinen, se hattupäinen ja paha. Miksette ota kiinni sitä toista! Mutta poliisit sanovat, että tämä on se, jota etsitään ja tyttö taitaa sen kyllä tietää ihan hyvin itsekin. Ja tietäähän tyttö senkin, että on rikollista suojella rikollista? Silloin Daniel kiirehtii selittämään keksineensä kaiken itse, aivan yksin, ja pakottaneensa Irenen valehtelemaan. Piti Ireneä vankinaan, koska pystyy siihen. Koska on iso ja vahva ja Irene heikko ja viaton. Irene ei enää haluaisi olla pieni kirsikkatomaatti, ei yhtään kenenkään silmissä, mutta häntä alkaa väkisinkin itkettää ja hän tyrskii taas kuin pieni lapsi. Ja silloin, sellaisena, itkun soidessa ja täyttäessä vieraiden päät, hunajatukka ja kermaiho vakuuttavat niin kuin niillä on tapana. Vain Daniel viedään."

- ote s. 125, novellista Jäätelökesä

Tämä kirjoittamisen tutkijan esikoisteos vaikuttaa, koska tekijä osaa eläytyä luonnosmaisten tilanteiden kehittelyyn ja hahmoihin. Lukiessa saan tilanteiden tulkintaan vaikuttavan informaation ja uteliaisuuden, miten novellissa käy. Jos minulle etukäteen kerrottaisiin kokoelman "tyypeistä", en ehkä kiinnostuisi, mutta kirjoittaja tekee toiminnallisesti värittömistä hahmoista eläydyttäviä, he joutuvat yhteyksiin, jossa heihin ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Hahmojen hauraus tulee ymmärrettäväksi, mutta heitä ei ylenkatsota tai aliarvioida. Kokoelmasta jäävät mieleen etenkin tyttömäiset naiset, jotka sukupuolensa vaikutuskeinoista tietoisina osoittautuvat ympäristöstään riippuvaisiksi, siihen kasvaneiksi. Näitä naisia kehystää kokoelmassa sen päätösnovelliin vihjaava väkivallan pelko, joka kulkee kirjan osien väliteksteissä.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Siri Hustvedt: Lumous. Suom. Kristiina Rikman. Otava, 2009

"Salin ja keittiön väliä kulkiessaan ja annoksia pöytiin kiikuttaessaan Lily mietti mielessään, miten oli seissyt alasti ikkunassaan. Hän vilkuili Stuart Hotelia, joka näytti rähjäiseltä päivänvalossa, ja muisteli miltä se oli näyttänyt muutamaa tuntia aikaisemmin - valaistu ikkuna, katulamppujen valo tummalla tiiliseinällä - kerta kaikkiaan toiselta paikalta. Hän nukkuu, Lily ajatteli ja pysähtyi hetkeksi. Hän nojasi selkäänsä tiskiä vasten lautanen oikeassa kädessä ja kahvikuppi vasemmassa, ja sävähti muistaessaan Edward Shapiron hartiat ja ylävartalon. Lautanen putosi ja makkara kierähti lattialle. Lily sukelsi tiskin taakse ja noukki nakin takaisin lautaselle. Se näytti olevan ihan kunnossa. Hän asetti lautasen Elmer Esterbyn eteen."

- ote s. 46

Lumous-romaani lukiessa tuntee pääsevänsä 19-vuotiaan nuoren naisen mieleen ja New Yorkiin, vaikka oikeasti tämä tarina taidemaalari-naapuriin ihastuvasta aamutarjoilijasta ja harrastajanäyttelijästä tapahtuu pikkukaupungissa, jossa useimmat tuntevat toisensa maalaisella tavalla, lapsuudesta asti. Teos kuuluu Hustvedtin varhaistuotantoon ja siinä tuntuu olevan idullaan tekijän kiinnostus taiteeseen ja psykoanalyysiin. Tämä juonivetoinen lukuromaani on aiemmin suomennettuihin verrattuna monisanaisen oloinen. En tiedä johtuuko se kirjailijan alkavuudesta uralla tämän romaanin kirjoittamisen aikaan vai hänen halustaan tehdä tunteissaan ja ajatuksissaan vyyhtimäinen päähenkilö. Hänellä on kummallisia ystäviä ja komea ja viisas, sikaria polttava taidemies, joka tuntuu Hustvedtin romaaneissa toistuvan ja muuntuvan.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Alexandra Salmela:27. Teos, 2010

"Moottoritien kuningatar havahtuu. Voi helvetti, hänhän oli ajautumassa väärään juoneen! Hän sytyttää tupakan, kerää ajatuksensa ja hieman rauhoittuneena palaa alkuperäiseen tarinaan. Hän miettii, kuinka hän voisi muokata Jokea ja sen kohtalokasta suhdekolmiota. Hän muuttaisi leveän virran pieneksi tummaksi ja syväksi lammeksi keskellä synkkää metsää. Satumaisessa mökkipahasessa lammen rannalla asuu Klaara,  mielialahäiriöstä kärsivä elämänhäviäjä, ja Boris, hänen tahdoton miehensä ja  lastensa isä. Klaaran ja Borisin näennäisen idyllinen perhe-elämä alkaa paljastua helvetiksi, kun tilanteeseen sattumalta astuu kaunis liftari Ester, joka kantaa matkalaukussaan suurta salaisuutta..."

- ote s. 306

Tätä esikoisromaania suosittelen uusien kirjoittajien  työkalupakkiin esimerkkinä metafiktiivisen eli tekotavoillaan leikittelevän tekstin mahdollisuuksista. Päähenkilö Angie haluaa kirjoittaa jotakin merkittävää ennen 27-syntymäpäiväänsä, mutta juuri mikään ei suju. Siitä seuraa yritelmiä eri kirjallisuudenlajeista ja tyyleistä, draamaa, boheemeja iltoja, palautteita, tv-käsikirjoitusta, jne. Muutto Suomeen asumaan maaseudulle ei lannista päähenkilöä, joka on yksi romaanin kertoja. Hänen fiktioyritelmänsä ovat ikään kuin oma kertoja omien lukujen sarjassaan. Lisäksi omissa luvuissaan kertojia ovat esimerkiksi Herra Possu, Astra-auto ja eräs myyttisesti nimetty kissa. Eri kertojat suhteuttavat nuoren wannabe-taiteilijan tarinaa, joka toimii hauskasti myötähäpeän voimin ja silti antaa toivoa.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Paul Auster: Näkymätön. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi, 2010

"Lähdin kotiin. Ambulanssin odottamisessa ei ollut enää mieltä, joten kävelin rinnettä ylös kohti Broadwayta ja käännyin etelään. Mieleni oli täysin tyhjä, kykenemätön tuottamaan ainuttakaan johdonmukaista ajatusta, mutta kun avasin kämppäni oven, tajusin että nyyhkytin, olin itse asiassa nyyhkyttänyt monta minuuttia. Onneksi kämppäkaverini oli lähtenyt ulos, minkä ansiosta minun ei tarvinnut vaivautua puhumaan hänen kanssaan siinä mielentilassa. Jatkoin itkemistä omassa huoneessani, ja kun kyyneleet lakkasivat vihdoin valumasta, revin Bornin sekin kappaleiksi ja panin kappaleet kirjekuoreen, jonka lähetin hänelle varhain seuraavana aamuna. En raapustanut mukaan kirjelappua. Olin varma, että ele puhui puolestaan ja että Born ymmärtäisi, että olin saanut hänestä tarpeekseni enkä halunnut olla missään tekemisissä hänen saastaisen lehtensä kanssa."

- S. 69

Näkymätön on hienosti suomennettu, yksityiskohdista rikas ja kuitenkin maailmaltaan helppolukuinen romaani, juonta ei voi ennakoida. Juonessa viaton opiskelijapoika saa epäilyttävän rahakkaan ja mielenkiintoisen lehdentekotarjouksen mieheltä, jonka tapaa naisystävineen bileissä. Varakas mesenaatti tekee kuitenkin ilmeisesti tapon, mistä lähtee pitkä, vaiheikas erilaisia näkökulmia tapahtuneeseen lisäävä juoni, joka sijoittuu lähihistoriaan ja nykyisyyteen, Amerikkaan ja Pariisiin, varakkaan amerikkalaisen keskiluokan maailmaan. Lukiessa mietin, onko Austerin kerronta jotenkin lähestymässä kirjailijan vaimon Siri Hustvedtin hahmoja: siteeraamassani otteessa päähenkilö on todistanut juuri sosiopaatin tunnekylmää puukonkäyttöä ja sellainen esiintyy myös Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaanissa. Molemmat kirjailijat ovat suurenmoisia lukuromaanin kirjoittajia ja saavat haluamaan hahmojensa keskusteluihin.




maanantai 4. lokakuuta 2010

Taina Teerialho: Kesän tunnit. WSOY, 2010

"Gravel oli ottamassa heitä vastaan, joten hän suorastaam hykerrellen näki, mitä tuleman pitää. Hande ja hän, molemmat vaatimattomia ja yksinkertaista elämää kokeneita miehiä, olisivat nyt kerrassaan suloisten naisten ympäröimänä koko pariviikkoisen kurssin ajan. Ja juuri Hande, hyvä kaveri ja kärsivällinen mies kerta kaikkiaan, joutuisi pitämään itsensä miehenä naisjoukon keskuudessa kaikkine sen paineineen. Tietysti hän itse joutaisi myös hommiin. Muttei hänellä olisi hätää, hänen vaimonsa kun oli lempeänviisas luonne. He olivat olleet naimisissa jo pian neljäkymmentä vuotta ja hän yhä antoi Gravelin rakastaa itseään, sekä päinvastoin. Ei Gravel olisi siitä huolimatta omasta aloitteestaan päätynyt näin suuren naisjoukon keskuuteen. Hande häntä oli pyytänyt mukaan, tueksi ja avuksi. Sillä naiset, vaikka miten taitavia ja oppivaisia, ovat eläväisiä. Gravel olisi voinut sielunsa laittaa pantiksi, ettei tällä kurssilla tule olemaan rauhan iltaa."

- s. 8

Tässä romaanissa joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia naisia rakentaa itselleen ruumisarkkuja kesäkurssilla. Ollaan Satakunnassa. Romaani alkaa vanhan herrasmies Gravelin näkökulmasta ja on kauttaaltaan hyväntahtoista kerrontaa, silloinkin kun tapahtumia katsotaan muiden kuin vanhan herrasmiehen näkökulmasta. Kirjailija antaa osan hahmoista olla lempeitä, osan outoja. Monet tavat tuntuvat havainnoituina absurdeilta. Joukko liikkuu yhden viikon aikana käsityötaitonsa rajoilla omia elämäntilanteitaan peilaten. Vieraassa ympäristössä ajelehditaan iltaisin joukolla, turvallisesti. Kirjailija on tarkkanäköinen, tekee vähistä eleitä hahmoille kehityksen. Satakuntalaisen kerronnan ominaispiirteenä tuntuvat olevan Taina Teerialhon teoksissa yhteisön rajoilla elävät, vähäeleiset miehet. He ovat oman elämänsä sankareita, eivät kulutusjuhlissa koskaan, elävät vakaasti itsensä näköistä elämää.

torstai 30. syyskuuta 2010

Esa Salminen: Leposija Kilimakitossa. Johnny Kniga, 2010

"Erään iltaruskon kumartuessa päivän ylle Zé oli nähnyt omin silmin peltotöissä spitaalirohjakkeen, jonka oli julistanut kuolleeksi viikkoja aiemmin. Kuokkimassa kalvakkana, äänettömänä. Kyläläiset uskoivat, että voimakkailla maageilla oli kyky nostaa ruumiita orjikseen - ja jopa siirtää ihmisiä esi-isien maahan nostaakseen heidät pian takaisin tomun päälle tallaamaan.
    Kerran hän oli tavannut miehen, jonka vatsassa kurisi niin kuin hiekalla olisi edennyt tähtiotsainen Bestar, ei mies ollenkaan, vaan yskivä ja lamppuöljyllä jatketun bensiinin katkuinen moottoripyörä. Hoitaja kertoi, että ukko oli varastanut moottoripyörän vuotta aiemmin, ja nkulukhano-noita oli laskenut hänen päälleen kirouksen, jotta kaikki tietäisivät hänet varkaaksi."

- ote s. 80

Suosittelen tätä romaania modernia Afrikka-romaania etsivälle ja sellaiselle, joka haluaa syventää käsitystään arjen maagisesta ajattelusta. Kuten 1970-luvulla syntyneen Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -romaanissa (2009), tässäkin on moderni rakkaustarina yksi taso. Salmisen esikoinen oli kehitysyhteistyökriittinen, journalistin kielellä kirjoitettu teos, tämä on hyppy kaunokirjallisuuden kieleen. Tämän luettuaan saattaa tulla halu matkustaa Afrikkaan

torstai 16. syyskuuta 2010

Juhani Salokannel: Sivistystahto - Jaan Kross, hänen teoksensa ja virolaisuus. WSOY, 2008

"Krossin taival vankeudessa ja karkotuksessa tuli kestämään yli kahdeksan vuotta, ja se jakautui kahteen osaan. Ensin hänet kuljetettiin leningradilaisen kauttakulkuvankilan jälkeen Kominmaalle eli Venäjän koilliskolkkaan, joka sijaitsee Ural-vuoriston länsipuolella. Pahamaineiseen Vorkutaan vievän radan varrella on Intan kaupunki, jonka lähistöllä sijainneissa leireissä kului suurin osa tästä ajasta. Pitkä ja hoikka ruumiinrakenne pelasti Krossin joutumasta kaivoksiin, hänet komennettiin hiilenrikastajan ja huovikkaankuivaamon lämmittäjän töihin."

- ote s. 44

Tämän 500-sivuisen kirjailija Jaan Krossin elämäkerran kanssa tekisi mieli viettää jatkuvasti iltoja pitkin syksyä. Tämä Sivistystahto-nimen saanut teos (WSOY, 2008) antaa uskoa ihmisten historiatajuisuuteen ja taitavuuteen olennaisen näkijänä. Kirjan nimenä Sivistystahto viittaa virolaiseen asenteeseen koulutusta kohtaan. Tällä teoksella tuntuu olevan sama päämäärä, Salokantelen tyyli on kevyt, lyhytlukuinen. Kross on ollut pitkien lauseiden kirjailija, kuitenkin jokin sukulaissieluisuus yhdistää. Krossin mielikuvitus ja tarinankertojan kyvyt tuntuvat, kenties Salokannel on osannut kysyä kaikki ne kysymykset jotka on halunnut kysyä.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora. Tammi, 2010

"Kukaan ei tiedä vaahteranlehdestä, Aleksikselle voisi kertoa vaikka en ole edes varma oliko sitä ollenkaan olemassa. Silti se piti minut hengissä. Katselin kuinka vaahteranlehti leijaili alas taivaalta, laskeutui lähelle silmiä ja nousi sitten taas ylös vain sen tähden että pääsi leijailemaan takaisin alas. Katselin lehden edestakaista liikettä, en mitään muuta. Luulen kurkottaneeni käden ylös mutta voi olla että sitäkään ei ole tapahtunut. Silti olen varma että oikeasti tapahtunut ja se miltä on tuntunut ovat olleet rinnakkain olemassa ja minä muistan molemmista."

- ote s. 156

Tässä tekijänsä 10. romaanissa toistuvat tilanteet, jotka houkuttavat katsomaan päähenkilöä itsetiedottomana, traumatisoituneena nukkemaisena olentona, joka on kuitenkin niukalle ympäristölleen rakas ja tärkeä. Päähenkilöä selittää tapahtuma, joka tulee esille juonen loppupuolella ja voi muuttaa suhtautumista hänen erikoisuuteensa. Lapsuus on ollut yhtä aikaa ankaran säännöstelty ja vapaa naiskuvissaan ja aikuisuus antaa ehkä mahdollisuuden muuhun kasvattiäiti-ennustajan kuollessa. Päähenkilö ailahtelee kahden miessuhteen välillä, lapsuuden ja nuoruuden miljöö näyttäytyy arvoituksellisena maastona, jonka hahmot lausuvat arvoituksia. Päähenkilö tekee vaistonvaraista valintaa siitä, mitä ottaa mukaansa uuteen elämänvaiheeseen. Kerronnassa toistuvat äidin ja kasvattiäidin liukumat arkeen ja omasta itsestä etääntymiset traumaattisen kokemuksen jälkeen.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys. Karisto, 2010

"Sataako tänä talvena tarpeeksi lunta, että saadaan linna?
Montako ystävää ihmisellä on oltava?
Olivatko papan ystävät pahkapeikkoja?
Onko perhosilla kieli: puhekieli vai kielikieli?
Onko tyhmiä leikkejä pakko leikkiä?
Miten Tuukka voi olla iloinen, vaikka sen sisko on kuollut?
Pujottaako Samppa mun madot koukkuun ensi kesänä?
Oliko isällä oikeasti nuorena permanentti?
Katseleeko mummu mua jostain?
Pitääkö kaikkien lukea Seitsemän veljestä?
Miksi mulle ei enää myydä lasten annoksia?
Onko Jaakobin poikien nimet osattava?
Miltä tuntuu ensisuudelma?
Näkeekö Tuukka painajaisia?
Onko aikuisten kalentereissa tyhjiä sivuja?
Tuleeko musta isona yhtä kaunis kuin äidistä?
Kukaties musta tulee hyvä balettiope. Ehkä se riittää."

- ote s. 138

Päähenkilö, 14-vuotias, päiväkirjalleen uskoutuva baletinharrastaja Elli, on ns. tavallinen, koulussa pärjäävä tyttö ja henkilöitynyt epävarmuus, aikuista lukijaa liikuttava hahmo. Joka päivä ailahduttelee mieltä, se toistaa yhtä kysymystä: kelpaanko? Elli jännittää mm. roolijakoa balettinsa tulevassa esityksessä, sen harjoituksia ja miltei kaikkea. Hän haluaa jakaa maailmaansa ja tuntuu usein olevan siinä hyvin yksin. Asiat, joista hän ei itsessään tiedä, kiinnostavat muita. Aikuiset ovat suorittamisen vallassa ja sen tyttö tuntuu omaksuvan, mutta ystäväpoika ehkä näkee, mitä Elli maailmassaan tarvitsee. Kateus, ihailu jne. ja monet muut suuret tunteet vyöryvät mistä tahansa arjen impulssista Ellin maailmassa. Soisin aikuistenkin lukevan tämän kirjan, koska se auttaa eläytymään nuoren kilpailulliseen maailmaan.  

maanantai 30. elokuuta 2010

Richard Yates: Revolutionary Road. Suom. Markku Päkkilä. Otava, 2009

"Kaikista Frankin elämän antautumisista tämä tuntui kaikkein eniten voitolta. Koskaan ennen ilo ei ollut kuohahtanut hänen sisällään yhtä voimakkaasti, koskaan ennen kauneus ei ollut kasvanut yhtä puhtaasti totuudesta ja koskaan vaimoaan ottaessaan hän ei ollut tuntenut samanlaista ajan ja tilan täyttävää voitonriemua. Menneisyys lakkaisi olemasta jos hän niin haluaisi, samoin tulevaisuus ja tämän talon seinät ja sitä ympäröivä autio maa, kylät ja puut. Maailmankaikkeus oli hänen hallinnassaan, koska hän oli mies ja koska tämä suurenmoinen olento, joka avautui hänelle ja liikkui hänen otteessaan hellästi ja vahvasti, oli nainen."

- ote s. 139

Lukiessani tätä romaania ihastelen kirjailijan tarkkanäköisyyttä elämänpetoksen suhteen. Miten amerikkalainen kirjallisuus on niin hyvä tällaisissa tarinoissa? Amerikkalainen nuorikin keskiluokkainen valkoinen perheenisä on ollut hyvin vanhan oloinen 1950-luvulla. Töiden tekeminen olla tekevinään -otteella on loistavasti kuvattu, kuten alkoholin näennäinen rentoutus. Ote on kohdasta, jossa mies on pettänyt vaimoaan ja löytää tämän kaikkien riitojen jälkeen kysymyksessä, muuttaisivatko he Eurooppaan. Kirja herättää peilaamaan omien unelmien ja arjen suhdetta, sitä ei voi suositella yölukemiseksi, mutta tarkan kielen ja juonen ystäville.

tiistai 17. elokuuta 2010

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille. Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus, 2010

"Hän puhui ruotsia vahvalla puolalaiskorostuksella mutta hallitsi sanaston täydellisesti. Joka ilta hän makasi vuoteella hiusverkko siististi permanentattujen, tuhkanvaaleitten hiustensa suojana ja kissamaisen vinot silmälasit nenällään ja luki sanakirjaa täsmälleen neljännestunnin ajan. "Ach, minä luen joka ilta kaksi sivua sanoja. Vuodessa opin enemmän sanoja kuin useimmat ruotsalaiset tuttuni osaavat." Se piti todennäköisesti paikkansa. Mutta kun hän puhui, sanat putoilivat yksitellen, vailla asiayhteyttä, ikään kuin uuden vieraan kielen taito ei olisi riittänyt antamaan sanoille merkitystä. Puhe kuulosti merkillisen käsittämättömältä vaikka oli kieliopillisesti virheetöntä. Se oli vain tyhjiä, mekaanisia ääniä."

- ote s. 122

Tässä romaanissa päähenkilömies löytää identiteettinsä uudessa kotimaassaan Uudessa Seelannissa tyttärensä kuoltua. Vanhassa Euroopassa musiikin, juutalaisuuden ja puolalaisuuden kudelma on määrännyt miehen elämää. Tunnelmana surumielisyys nousee pääosaan. Niin kuin Olssonin esikoisessa, tässäkin romaanissa kerronta ja kieli soljuvat helposti, jopa niin että oheisen sitaatin on tarkoitus kuvata vaikutelma, joka itselleni tulee lukemisen jälkeen: kaunista oli, mutta jotenkin tyhjää? Mestariteoksena en osaa tätä ajatella, ns. hyvään elämään ohjaavana (feelgood)kaunona kylläkin: hyväksy se, mitä et voi muuttaa ja muuta mitä voit. Kirjassa on kyse ehkä eniten muistojen käsittelystä, uudelleentulkinnasta.

tiistai 3. elokuuta 2010

Miettinen: Pitkäjano. Like, 2010

"Matemaattisesti viikonloppu oli helppo nakki: kaksi pulloa pöytäviinaa per jäbä per päivä plus yksi yhteinen varapöytä per päivä. Mutta lasketaanko matkustuspäivä perjantai ottopäiväksi, hankitaanko vierasvaraa, mitä jos retki jatkuukin maanantaihin saakka? Näitä ja muita viikonlopun rockfestivaaleihin liittyviä ongelmia oli pohdiskeltu ja pohjusteltu pitkin viikkoa ja erityisesti Backstagella Tavastian yläkerrassa koko edellinen ilta.  Suunnittelu oli niin huolellista ja aikaa vievää, että samaan aikaan naapuripöydissä ehdittiin  perustaa viisi bändiä. Niistä neljä hajosi saman illan aikana musiikillisiin erimielisyyksiin, viides koska potentiaalinen basisti joi muka vahingossa mahdollisen rumpalin kaljan. Rikulle ja minulle käytiin tasaisin väliajoin raportoimassa tilanteen kehittymisestä, vaikka periaatteessa oltiinkin toispaikkakuntalaisia. Olimmehan punkrokin mullistuksen läpikäynyttä sisäpiiriä ja juuri saaneet ensimmäisen punkin jälkeisen rokkilehden jotenkuten pystyyn ja pyörimään."

Tässä romaanissa nuorten miesten hölmöilyt ja viihtymisen etsimisen kasvutarina toimii kuin viikonloppumatka. Kirja jättää miettimään toisen päähenkilön päänsäryn mahdollista tulemaa, joka tuntuu jatkuvan kirjan tarinan ulkopuolelle ja antaa merkityksen juuri tuosta kavereiden reissusta kertomiselle. Itse asiassa traaginen pohjavire selitetään parilla sanalla alummassa kuin edellä ollut sitaatti, jolla juoni alkaa.


Pojat päätyvät Ruotsiin asti, pelkäävät abbalaisten hypähtävän innostuneesti esille, uskovat olevansa Moderna Museetissa ollessaan aivan muualla, nauttivat alkoholia, jne. Yhden pakollisen koulussa luettavan kirjan etsijöille ennustan viihtymistä Pitkäjanon parissa, samaten rentoa, uutta lukemista etsiville, populaarikulttuurista ja 1980-luvun ajankuvasta kiinnostuneille. Luultavasti kirjaa tullaan kommentoimaan samaan kehitysromaanin lajiin kuin Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, Jaska Filppulan Jaskan Me ei oltu valtaosaa -romaania tai Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomea. Matkalla Mombasaan -leffaa ja Pitkäjanoa voisi joku ope vastaanotattaa teineillään rinnakkain.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan - eläkkeellä olemisen taidosta. Suom. Raija Rintamäki. Tammi, 2010

"Itse voisin ajatella, että kävisin joka aamupäivä ja iltapäivä Tammisaaren kirjastossa lainaamassa niin monta kirjaa kuin suinkin jaksan kantaa. Valitsisin kaikkein pölyisimmät, rumimmat ja vähiten rakastettavat kirjat, joita ei ole lainattu vuosikausiin ja joita uhkaa luettelosta poistaminen ja makulointi. En veisi niitä kotiin saati lukisi niitä, minä vain kiikuttaisin niitä muutaman kierroksen korttelin ympäri ja palauttaisin ne sitten. Näin auttaisin kohentamaan lainaustilastoja melkoisesti.
    Auttaisin myös - mikä vielä tärkeämpää - säilyttämään kirjan, ei vaan Kirjan, arvokkuuden."

- ote s. 65

Teos esittelee eläkkeelle jäävän arkea. Lukijaan tarttuu myös kirjailijoiden ajatuksia ja mielleyhtymiä siitä, mitä kirjallisuus voisi olla. Paljon matkustelleesta, lukeneesta ja kouluttautuneesta kirjailijasta ei tule tilastojen normieläkeläistä millään, tapa kirjoittaa on arjen havaintoja historiallistavaa. Samanlainen olo tulee ruotsalaista historioitsija Peter Englundia lukiessa. Me emme ole ikääntymistä koskevien ajattelutapojemme kanssa yksin, tapoja voidaan muuttaa, jos niistä ollaan tietoisia. Jos ei tämä teos ole suorastaan ajankohtainen iän vuoksi, se auttaa kuvittelemaan, miltä pitkän työuran päättävästä ja uuden vaiheen elämässään alkavasta saattaa tuntua. Luku- ym. elämäntapavinkkejä sataa tekijän aiemmista teoksista tuttuun tapaan. Teos vie kuin huomaamatta tarkkailemaan omaa arjen havainnointia, hauskoja asioita vähemmän hauskojen keskellä.



maanantai 19. heinäkuuta 2010

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni. Teos, 2010

"Mikä siinä niin kummallista oli, minun tärähtelyssäni? Itse jytisee päälläni, sivelee kuortani ja lopuksi lukitsee minut, kunnes tulee aamu ja olen taas auki, seuraudun koko päivän ja suodatan kaiken itseeni, illalla suljeudun ja aamulla löydyn taas sängystä. Illan ja aamun välissä on musta kohta, humaus, humm - tulee pimeä ja naksahtaa valoksi, valo on hyvää, pitää lyhyenä minun mustan hetkeni. On kieltänyt minulta sen: sinulle ei ole yötä. Käskee olla vain jatkumona aamusta iltaan, illasta aamuun, aina vain. Mutta aamuisin tiedän olleeni kiinni. En kerro siitä. Sitä paitsi, miksi sulkee minut yöstä? En kysy, pimeyttä nimitän silti yöksi. On yö ja päivä, tulee ilta ja aamu.

- s. 87-88, ote novellista "Luojani, luomani"

Kokoelman esimerkkiote on yhdestä Frankenstein- tai luomisaiheen muunnelmana toimivasta novellista. 12 novellin kokoelma kannattaa lukea sen, joka haluaa kyseenalaistaa todellisuuden olemusta ja käyttää mielikuvitustaan. Esimerkiksi koneen ja ihmisen suhde on ajankohtaisempi kuin koskaan. Yksi ihminen tai kone on näiden novellien maailmassa aina osa isompaa todellisuutta, jonka mittakaavassa yksinäisyys tai kuolema tuntuu läpimentävältä tosiasialta. Etenkin tarkka kieli ilahduttaa ja ironiattomuus, kirjoittaja ei anna juonen mennä kielen matkassa, vaan tuntuu tietävän ja jakavan novellin maailmasta tarkasti määritellyt tajuamisen koordinaatit hyvin harkitusti. Lukiessani ajattelen, että esim. Suomen tieteiskirjoittajien hienon, laajan toiminnan, mm. arvostelupalvelun, ansiosta kotimainen kirjallisuus virkistynee. Tiina Raevaaran novellit on tajuttu Usva-lehden piirissä ennen kuin esim. Gummeruksen novellikisassa. Luettuani Raevaaran novelleja minusta tuntuu, että voisin tutkia Leena Krohnin teoksia, tai Maarit Verrosen teoksia. Ja jokin aukko lukijansielussa sanoo: Isaac Asimov, joku hänenkin tuotantonsa juuri kysyi edestäni luettavaksi. Aivan klassikoitakin on lukematta.




tiistai 6. heinäkuuta 2010

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata. Suom. Leena Peltomaa. Otava, 2010

"Baran katsoi isoäitiään, joka oli tullut hulluksi. Hän ajatteli että hänen pitäisi kieltäytyä. Mutta sitten Baran muisti ja uudisti äänettömän lupauksensa tuntea aina sääliä isoäitiään kohtaan. Shamsi merkitsi Baranille juuria, alkuperää. Tai ainakin Shamsi itse oli juurissaan kiinni ja alkuperäinen. Hän ei voinut katsoa telkkaria kysymättä, mistä siellä puhuttiin, eikä hän ymmärtänyt hauskoja nettivideoita, joissa oli SVT:n Rikard Palm, tai Baranin malmöläisen  lempibändin iAH:n biisitekstejä. Shamsi ei osannut edes tilata puhelimella pizzaa. Kaiken sen vuoksi Baran oli aina tuntenut sääliä häntä kohtaan.
    "Ja ehkä minä olenkin tullut hulluksi", Shamsi sanoi. "Minä haluan vain tuntea sen tuoksun taas. Voisitko sinä tehdä minulle palveluksen? Se on pieni pussi. Ei vie paljon tilaa."
    "...siis hiekkaa?"
    "Ssh! Niin...maata. Iranilaista hiekkaa. Pari kourallista vain. Kiltti Baran. Minä haluan vain tuntea sen tuoksun."

- ote s. 144

Tämä Ruotsissa 1980-luvulla syntyneen tekijänsä toinen romaani on sivumäärältään mammutti ja sen kriittisin ja koomisin kärki katoaa sen hahmojen keskustelevuuteen. Se sopii erinomaisesti lukuromaaniksi ja eläytymiseen sen suhteen, mikä rooli itsellä olisi maahanmuuttajana jossakin tilanteessa. Teos esittelee (tekijän tuotannossa taas) maahanmuuttajaperheen lähipiireineen. Taustalla kummittelee suhde Iraniin, jonne perheen teinityttö Parisa haluaa kerätäkseen pisteitä koulutyöhönsä autenttisesta ympäristöstä. Niin kuin Bakhtiarin esikoisen, tämänkin teoksen voima on tragikoomisissa hahmoissa, jotka edustavat erilaisia suhteita Ruotsiin ja Iraniin. Vanhemmuus ja isovanhemmuus ja aikuistuminen ovat perheessä koko ajan läsnä, samaten kuin julkisuus perheen isän ottaessa kantaa monikulttuurisuusasioihin paljon väärinymmärryksiä mukaan hörppäävällä tavallaan.




tiistai 29. kesäkuuta 2010

Juha Hurme: Puupää. Teos, 2009

"Veikkarissa opin, että käsikirjoitus on poisheittämistä varten. Sen tehtävänä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Joku merkitysten merkityksiä elämäntyökseen aprikoiva katkaravun keskonen ja mittarimato saa minun puolestani asetella kahta oikeaoppista käännekohtaa teksteihinsä aina halvaantumiseensa asti, mutta me Veikkarin koulukunnan kasvatit uskomme vakaasti, että käännekohtia mahtuu yhteen kunnon pläjäykseen vaikka sata. Hyväksymme myös esityksen, joka kulkee kuin mielipuoliveturi vailla ensimmäistäkään käännettä."

- ote s. 231

Romaani on kertomus suomalaisesta etsijästä, jolla on välineenään teatteri. Tunnelma tuo mieleen Emil Kusturican elokuvat ja Boban Markovicin musiikin tunnetuimpiin niistä. Puupää kertoo teatteria tekevien ihmisten elämänpohdinnoista, päähenkilö on ilmeisen tietoisesti hyvin kirjailija Juha Hurmeen ääninen. Toimiakseen lukukokemuksena teos ei vaadi Hurmeen kauan esittämän Puupää-kiertue-esityksen näkemistä. Romaani leikittelee sen esittämisen ajan sattumusten maailmalla, sen herättämillä ajatuksilla ja mielleyhtymillä, joita teos tutkii kuin kestävyysurheilusuoritus. Kuten esikoisromaani, tämä toinenkin on ns. metafiktiota, joka paljastaa aineksia, joista se on tehty, pienoiskäsikirjoituksia, miniesseitä, päiväkirjaa, kirjeitä jne. löyhän ja toimivan romaanin kehystarinan puitteissa. Teokseen vaikuttaa ammennetun harvinaisen onnistuneesti jokunen pöytälaatikko.



torstai 10. kesäkuuta 2010

Joel Haahtela: Katoamispiste. Otava, 2010

"Löysin kirjojen välistä myös lappuja, postikortteja, jopa kesken jääneen kirjeen, ja mietin miten kirjat katosivat maailmaan, kulkeutuivat paikkoihin, kuinka epäjärjestys lisääntyi, ja miten vuosikausia nukkunut kirja sai yllättäen uuden elämän kun joku satunnainen selailija löysi lauseen, joka ei jättänyt rauhaan. Ja silloin maailman saattoi hetken nähdä toisella tavoin; niin kuin lause olisi alun pitäenkin kirjoitettu vain tuota hetkeä varten."

- ote s. 63

Mikä tahansa ote tästä romaanista toimisi hyvin esimerkkinä keskitetystä, kauniista kerronnasta ja kielestä ja ns. metafiktiosta, jossa teos tekee lukijan tietoiseksi olemisestaan sepite. Päähenkilö on lääkäri-kirjailija, kuten Haahtelakin, ja juonessa ollaan tapaturmaisesti tulipalossa kuolleen kirjailija Raija Siekkisen elämän jäljillä. Teos sopii jopa fiktiiviseksi johdatukseksi Raija Siekkisen tuotantoon. Helsingistä, Kotkasta ja Ranskasta Haahtela nostaa esille katoavuuden merkkejä amerikkalaisen James Salterin suomennettujen romaanien tunnelmat mieleen tuovalla tavalla. Ennen muuta Katoamispisteen keskittyneisyys jää mieleeni, ihminen on kaunis keskittyessään tutkimaan jotakin itseään kiinnostavaa asiaa.




maanantai 31. toukokuuta 2010

Ernst Billgren: Mitä on taide - ja sata muuta tositärkeetä kysymystä. Suom. Martti Anhava. Teos,2010

"Lyhyt vastaus:
Tapa ajatella.

Pitkä vastaus:Jos lähdetään siitä että me ajattelemme
kielen avulla, niin taide on tapa ajatella
asioita joita varten ei ole olemassa muuta kieltä."

- vastaukset kysymykseen 117: "Mitä on taide?"

Tämä kirja jatko-osineen sopii yhtä hyvin ajatusleikeistä pitävälle, taiteen vastaanottamiseen lievästi kyllästyneelle, taiteen harrastajaryhmälle kuin täysin taideummikollekin - jälkimmäiselle aluksi uuteen elämään. Billgren romuttaa oletukset taiteen tekemisestä ja vastaanottamisesta leikkimällä niihin hulluhkot lyhyet vastaukset ja pidemmät, ehkä todemmat. Ikään kuin taiteilijoiden tekemiä kysymyksiä tuntuu olevan muita enemmän.






keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita. Karisto, 2010

"Odotellessani Pyryä Lutherin sanat kaikuivat korvissani. Mietin olisiko hän lausunut yhtä radikaalin toivotuksen naispuoliselle ystävälleen. Jostain syystä naisten synnit tuntuvat olevan miesten syntejä kohtalokkaampia. Laiminlyö rohkeasti lapsiasi! Harrasta seksiä vieraiden miesten kanssa! Älä turhaan siivoa taloasi! Ei kuulostanut hyvältä, en voinut uskoa, että kukaan kunnon kristitty kannustaisi naispuolista ystäväänsä moiseen. Mietin mihin synteihin Melanchton mahdollisesti tunsi vetoa.
    Vilkuilin kelloa minuutin välein ja yritin hengittää rauhallisesti saadakseni palleassa pingottavan kylmän solmun avautumaan. Sitten näin Pyryn kiiruhtavan yli kadun ja tunnistin hänet heti, vaikka olinkin nähnyt hänestä vain yhden kesäisen, hieman sumuisen valokuvan. Sydämeni lämpeni ja avautui."

- ote s. 52

Tämä romaani on hauska ja ajatteluttava lukuromaani. Kirjailija on kirjoittanut samasta hahmosta aiemmin ja tämän romaanin jälkeenkin. Papiksi kouluttautuneella Matleenalla on onni saada ympärilleen esimerkiksi suorasukaisia ihmisiä. Se korostuukin: ympäristö neuvoo alati arjen ongelmatilanteita ratkovaa, ja tässä romaanissa äkkirakastuvaa päähenkilöä niin, että se jää mieleen. Kuten sitaatista ilmenee, päähenkilö tietää voimakkaasti ympäristön odotukset ja kamppailee niiden kanssa. Hänellä on kuitenkin huumorintajua ja kyky tehdä lopultakin asioita, hän ei odota tulevansa valmiiseen maailmaan. Ajankuva on osuvaa. Kiitos, Kirsti!