Marguerite Duras: Kirjoitan. Suom. Annika Idström. Like, 2005

"Lukija haltioituu kirjailijan loihtimasta rajattomasta, kuin veteen liuenneesta maailmasta, jossa hänen henkilönsä tuntuvat kulkevan loputonta kehää käyden voimiensa äärirajoilla turhaa vuoropuhelua rakastamisen mahdottomuudesta, turhaa sikäli jos odottaa sen johtavan johonkin. Haltioituu kielestä, venytetyistä, kesken jäävistä lauseista ja murtumista kielen rytmissä, toistoista joissa kirjailija yhä uudestaan koettelee kertomisen rajoja. Yksitoikkoisuuteen asti toistuvista sanoista: rakkaus, rakastettu, huuto, kyyneleet, meri, yö. Loihtimisesta, niin. Jonkin asian esille manaamisesta, tuntemattoman, salaisen asian..."


- esipuheesta, jossa teoksen suomentanut Annika Idström luonnehtii Duras´n tuotantoa.

Elokuvaohjaajana ja kirjailijana tunnettu Marguerite Duras (1914-1996) on ollut yksi ranskalaisen kulttuurin tunnetuimpia boheemeja. Alkoholismi ei estänyt häntä tekemästä tuotantoa, joka kattaa noin sata teosta, elokuvakäsikirjoituksia ja näytelmiä. Suomessa tunnetaan varmasti parhaiten elokuvattukin romaani Rakastaja (alkuteos 1971, suomennos 1985). Sivumäärältään suppea Kirjoitan-teos on yksi mieleenjäävimmistä kirjailijoiden itse-esittelyistä, joita olen lukenut. Annika Idströmin Duras-esittely on valaiseva alku tälle "kirjailijan kaunokirjalliselle testamentille". Duras 78-vuotiaana muisteli yhtä kertomustaan ja lavensi sitten muistelun kirjaksi. Lukiessaan voi kuulla tekstin ääneen luettuna, radion ääniteoksena.

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia. Suom. Kristiina Rikman. Otava, 2008 (alkuteos 2007)

"Maksaakseen korot lainasta, jonka takuuksi isoisä oli kiinnittänyt maatilansa, hän sahasi lankkuja miehelle nimeltä Rune Carlsen. Hän sai dollarin jokaiselta sahaamaltaan tuhannelta jalalta. Uudelle palstalle siirtyminen teetti paljon raskasta työtä, josta ei palkkaa herunut. Sama juttu jos kone rikkoutui, ja sitä sattui usein. Saha oli vanha. Isä työskenteli pellolla aamuneljästä kuuteen ja iltaseitsemästä aina pimeän tuloon asti. Amerikkalainen sanonta, että kova työ takaa menestyksen, oli hänen kohdallaan törkeä valhe. Muutaman vuoden raadannan jälkeen, juuri kun kaikki alkoi sujua, julistettiin lunastusoikeus menetetyksi.

Nuo menetetyt kahdeksan hehtaaria piinasivat isääni koko loppuelämän. Ei hän menetettyä maata surrut vaan sitä, että ponnistelut sen pitämiseksi olivat murtaneet jotain hänen isässään. Ei hän sitä koskaan sanonut, mutta olen ollut ymmärtävinäni, että niin siinä kävi. Lama, hän kirjoitti, tuo mukanaan paljon muutakin kuin taloudellista kurjuutta, muutakin kuin sen, että on tultava toimeen entistä vähemmällä. Se saattaa olla pienin paha. Ylpeät ihmiset huomaavat saaneensa taakakseen onnettomuuksia, joita eivät ole itse aiheuttaneet, mutta juuri tuon ylpeyden takia he tuntevat epäonnistuneensa perinpohjin. Laskujen karhuajat ansaitsevat elantonsa halventamalla ja nöyryyttämällä ylpeitä ihmisiä. Se on heidän viimeinen keinonsa. Lujaluonteisista ihmisistä tulee voimattomia. Voimattomien puheet oikeudenmukaisuudesta ovat tyhjiä puheita. Se, että kaikki olivat "samassa veneessä", oli heikko lohdutus. Ne maanviljelijät, jotka olivat laman alkaessa velattomia, saattoivat itse asiassa parantaa asemaansa ostamalla maata ja maatalouskoneita polkuhintaan. Lamavuosina maanviljelijät joko rikastuivat tai köyhtyivät. Me köyhdyimme. Laskujen karhuajilla oli kasvot. Kenties yksi heistä nautti juuri siitä, että saattoi nöyryyttää Ivar Davidsenia tämän esikoispojan tähden. Kenties Lars oli nähnyt miten isältä karhuttiin kerran toisensa jälkeen rahoja, joita hänellä ei ollut, ja kenties Lars odotti isän puristavan kätensä nyrkkiin ja iskevän vasemman suoran kiusaajansa leukaan ja sitten nopean oikean koukun tämän vatsaan. Mutta niitä iskuja ei isketty, ei silloin eikä myöhemminkään."

- ote s. 31-32

Elegia tarkoittaa kirjallisuudessa tunteellista, kaihomielistä runoa. Antiikin Kreikassa elegia oli hautajaisissa esitetystä surulaulusta kehittynyt lyriikan laji. Kun norjalaisjuurinen Siri Hustvedt (s. 1955) nimesi uusimman romaaninsa Amerikkalaiseksi elegiaksi, se kertoo romaanin tunnelmasta paljon. Kirjailijan tuotantoon tutustuminen kannattaisi alkaa tästä Kaikki mitä rakastin -romaanin jälkeen tuoreeltaan suomennetusta romaanista, koska teoksella on nykyhetkeen sijoittuvan juonen lisäksi erityisen koskettava alataso. Teos on yhdenlainen kuvitteellinen esimerkki siitä, millaista materiaalia itse kukin saattaa jättää itsestään jälkipolville ja miten eri tavoin sitä voidaan käyttää oman identiteetin pohdintaan. Teos tuntuu olevan nimenomaan amerikkalaiseksi nimettävissä, koska valtavan työteliäiden miesten ns. uudisraivaaja-aihe on ollut keskeinen amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Päähenkilön emigantti-isoisä ja isä edustavat sitä.

Marjo Niemi: Miten niin valo. Teos, 2008

"Siven tuijottaa kuvaansa hotellihuoneen vessanpeilistä ja ajattelee että parempi nyt kuin ei milloinkaan. Näkymä on täydellinen, se huvittaa katsojaa, vaikka mahanesteet tilailevat hissiä ruokatorvessa. Meikkiä poskella ja tukka matkalla vasempaan päin. Ajatus riistäytyy kallosta ja Siven kuvittelee, kuinka tukka irtoaa kokonaisena läjänä ja paiskautuu vasempaan seinään, puhkaisee sen ja räjähtää naapurihuoneen vessaan jossa maalaismies pesee hampaita laskien mielessään bonuspisteitään. Tukan ilmestyessä laskutoimitus lakkaa ja mies miettii: oliko se tukka vai lintu? Lintu tietenkin, eihän tukat matkusta ilmassa. Mutta eiväthän linnutkaan puhkaise seiniä. Miehestä piittaamatta tukka jatkaa matkaansa ja suhahtaa Helsingin taivaalle ennen kuin miehen seuralainen huomaa mitään muuta kuin ohi menevän tuulenvireen (jolloin hän ajattelee kuolleen isoäitinsä olevan taas paikalla). Tukan perässä on nopeasti kiihkeitä lintuja (siitä tulisi oiva pesä), joita tukka pakenee alemmas, mutta siellä se kerää valtavan joukon kateellisia kaljuja, jotka mistään välittämättä näkevät tukassa toivonkipinän (osa jää juostessa bussin alle ja yksi saa kohtauksen). Tukka kyllästyy ja ottaa korkeutta, jättää kaljujen harventuneen joukon haromaan ilmaa ja polkemaan jalkoihinsa toisiaan siihen asti kunnes yksi toisensa jälkeen he pistävät hatut nyt verisiin kaljuihinsa eivätkä kerro tapahtuneesta kotonaan, eikä työpaikalla. Silloin tukka on jo puhkaisemassa ilmakehää ja lopulta se kelluu avaruudessa, pitää värinsä ikuisesti ja näkee paljon enemmän kuin Siven. Ehkä tukka myös ymmärtää jollakin tavalla syvällisemmin, nyt etäisyyttä saaneena Sivenin elämän ongelman ja lähettää mahdollisesti toivoa maahan entiselle omistajalleen tai sitten ei. Avaruudessa kaikki on niin kovin yksinkertaista, myös se että maassa nyt ei vain voi ymmärtää kaikkea. Eikä ehkä pidäkään, ajattelee tukka haukotellen, mutta kiertää itsekin jotakin tietämättään."

- ote s. 139-140

Teos on todella ilahduttava yllätys. Romaani askelluttaa yhteen kaksi viikkoa keittiönsä lattialla maanneen jätetyn vaimon, yhden taiteilijan ja mielenterveyttään epäilevän lääkärin. Se vie lukijan katsomaan nykynaisen itselleen tekemiä tabuja, mm. ylitunnollisuutta. Yllätys on siinä, että teos on hauska. Ensimmäistä kertaa näen, miten kaikkitietävä kertoja onnistuu kotimaisessa proosassa. Aivan kuten otteen tukka, kertoja etäännyttää ongelmat mahdollisiksi käsitellä. Hiljaisista oman elämänsä todistajista tulee aktiivisesti kohtaloitaan muokkaavia hahmoja, sellaisia räväköitä, joita moni naislukija on toivonut nykyproosaan. Valomotiivilla kyllästetty teos saa loppunsa kautta varmasti monta tulkintaa elämän rujon kauneuden puolesta.

Charles Dickens: Suuria odotuksia. Suom. Alpo Kupiainen. 8.painos. Karisto, 2008 (alkuteos ilmestyi vuosina 1860-1861)

"Mieleni kävi sangen rauhattomaksi kalpean nuoren herrasmiehen vuoksi. Mitä enemmän ajattelin tappeluamme ja muistelin kalpeata nuorta herrasmiestä hänen maatessaan selällään, kasvot asteittain yhä enemmän pöhöttyneinä ja verisinä, sitä varmemmalta minusta tuntui, että minulle tehtäisiin jotakin. Minusta tuntui, että kalpean nuoren herrasmiehen veri oli minun päälläni ja että laki sen kostaisi. Minulla ei ollut selvää käsitystä, millaisten rangaistusten alaiseksi voisin joutua, mutta käsitin kyllä, etteivät maalaispojat saaneet tepastella seudulla, tehdä tuhojaan hienoston taloissa ja karata Englannin opiskelevien nuorten kimppuun saattamatta itseään alttiiksi ankaralle rangaistukselle."

- ote s. 103

Hain klassikkokirjailija Charles Dickensin (1812-1870) tuotantoa kirjaston hyllystä John Irvingin vinkistä. Tuulesta temmattu tyttöystävä -teoksessa (suom. Kristiina Rikman 1996) Irving ylistää Dickensiä yhtenä suosikkikirjailijoistaan, eläydyttävien henkilöhahmojen luojana. Etenkin Suurten odotusten Pip on itsekin muistettavia hahmoja luovan Irvingin suosikki. Niin totta! Pipin avoin oveluus ja kyky nähdä tietyssä määrin häntä vallassaan pitävien ihmisten olemukseen on ihastuttava. Sen parissa saattaa viettää vaikka koko talven. Se joka nauttiikielellisestä huumorista ja tilannekomiikasta, suurista, elämänuskoisista juonista ja suurten tunteiden hahmoista, löytää kirjailijansa Dickensistä.

Steve Martin: Tavaratalon tyttö. Suom. Sanna Manninen. Seven-pokkaripainos 2004

"Luultavasti nämä tapaamiset muovaavat eniten hänen elämäänsä viisikymppisenä. Hän keräilee nautintoja ja kipuja tapailemalla ballerinoja ja kirjastonhoitajia, kunnon naisia joilta puuttuvat oikeat feromonit, sekä kaheleita. Hän on kuin lapsi joka opettelee mikä on liian kuumaa kosketettavaksi, ja hän toivoo että kaikki nämä kokemukset yhdistyisivät elämänfilosofiaksi, joka sitten muuntuisi vaistoksi. Tämä naistenmetsästykseksi naamioitunut tarve etsiä totuutta on välttämätön, koska hän ei nuorena tarkkaillut naisia kunnolla. Hän ei koskaan lajitellut naisia tyyppeihin eikä luetteloinut heidän neuroosejaan, jotta voisi tunnistaa ne pienimmästäkin vihjeestä. Nyt hän ottaa tukiopetusta naimisessa, jotta oppisi käsittelemään hyökkäyksiä, loukkauksia, väärinymmärryksiä ja käsittämättömiä temppuja, jotka hänestä näyttävät olevan seksin väistämätön tulos. Hän ei kuitenkaan tiedä olevansa niin vakavalla asialla, hän uskoo olevansa poikamies, joka pitää hauskaa."

- ote s. 66-67

Ote on Steve Martinin, nyky-Hollywoodin suosikkinäyttelijän romaanista. Teoksen ilmestyessä siitä suunniteltiin elokuvaa, kirjoittaja-Martin toivoi tuolloin miljonääri-päähenkilöksi näyttelijä-Martinia, mikä onnistuikin. Onnistumisen voi päätellä draamakomediasta Shopgirl (2005).Romaanissa viisikymppinen päähenkilö kipuilee viattomasti naissuhteineen ja tunteineen, kun vastaan osuu mielialalääkkeiden voimin tylsää tavaratalotyötään jaksava nuorehko Mirabelle.Teksti on sujuvaa ja nasevuuksia riittää. Alati olo on kuin elokuvaa odotellessa, mutta myös tunne kuin kirja olisi kirjoitettu romanttisessa mielessä jollekulle elävän elämän Mirabellelle.Romaani on pinnallisen elämän hauska satiiri aina kun ei jätä miettimään, missä menee tirkistelyn raja. Elokuvassa miehen ihailullinen kerronta saattaa onnistua olemaankomediallisempaa kuin romaanissa. Romaani etenee nyt-hetkessä ja luvut laajennetun kohtausluettelon tapaan (nasevasti otsikoituina, kuten luku "Sukupuoliyhdyntä").