Tapani Bagge: Kummisedän hautajaiset. Tammi, 2008

"Päiväsaikaan Hällän naulakkoon jätetyt vaatteet ovat asiakkaan omalla vastuulla. Isotoopin lainapeite oli kuitenkin sitä kokoluokkaa, että vain itsemurha-aikeissa oleva sivullinen olisi uskaltanut tarttua siihen. Kun Isotooppi puki vanhan vaaleanruskean poplarin päälleen, se kutistui silmissä ja alkoi kinkoa hartioista ja rinnasta ja hauisten kohdalta. Napit eivät yltäneet kiinni eikä vyö riittänyt mihinkään.

Hällän ulko-ovelle nousevissa portaissa, käytävänmutkan suojassa, Isotooppi veti takkinsa taskusta vanhan Villin lännen revolverin ja näytti sitä Allulle. Rauta oli iso, mutta Isotoopin kourassa se vaikutti lelupyssyltä.

- Mulla on tämmönenkin. Kaiken varmuuden välttämiseksi.

Allu hätkähti sisäänpäin ja nyökkäsi Isotoopille.

- Hyvä. Pistä se nyt pois.

- Nelivitonen Colt Peacemaker. Juho Kaaponpoika Helapäällä oli tämmönen.

- Pistä se nyt pois.

- Kai sä tiedät Helapään Juhon?

- Onko se joku sun Riksun-tuttus?

- Pönttö, sehän oli Härmän häjy villissä lännessä. Mitä luulet, sopisko mulle semmonen panosvyö ja kotelo tohon lonkalle?

- Pistä nyt toi pois, Allu toisti. Isotoopin ottaminen turvamieheksi ei enää tuntunut yhtä hyvältä idealta kuin vielä hetki sitten. - Mistä sä ton sait?

- Kaupunginpuistosta."

- ote s. 85

Tämä seitsemäs Tapani Baggen dekkari sijoittuu Hämeenlinnaan. Sarjaa kantaa tässä poliisinaisen ja taparikollismiehen romanssi ja se, miten pariskunta onnistuu tai ei onnistu kätkemään yhteistä lastaan ilman että työt vaarantuvat. Nyt poliisinainen valmistautuu räjähtäneen kummisetänsä hautajaisiin ja miehensä koheltaa lapsenvahtivuorollaan rikollisten rikollisjahdissa. Hahmojen puheessa on tavoitettu jonkinlainen viljelijäoveluus, jota saatan pitää hämäläisyytenä.Kaahaukset hyviä munkkikahveja tarjoavalle näköalapaikalle tuottavat juonenkäänteitä vähintään yhtä tiuhaan kuin legendaarinen Hälläpyörä-ravintolakin. Baggen dekkarien fanit käynevät siellä ennen kuin se sulkee ovensa nykypaikallaan vuoden 2008 lopussa. Tässä mielenmaisemassa "Riksu" on Riihimäki tai sen vankila, ja "Orkku" on Orivesi.

Sofi Oksasen "Viimeiset kengät" -novelli teoksessa 2000-luvun Decamerone. WSOY, 2007

"Kun nainen alkoi pakata tavaroitaan valmistellessaan muuttoa pois heidän yhteisestä kodistaan, hän huomasi etsivänsä samalla hyviä muistoja siitä, mitä heillä oli joskus ollut. Mies oli lähtenyt työmatkalle viikoksi ja sen aikana naisen oli määrä kadota asunnosta jäljettömiin, ja niin hän aikoikin tehdä. Hyviä muistoja nainen etsi siksi, ettei muistanut niitä olevan kuin seksistä, ja hän olisi kovasti halunnut löytää niitä muustakin. Hän ei vain saanut mieleensä yhtään, vaikka olihan niitä oltava, olihan. Naisesta tuntui tärkeältä saada käsiinsä edes jotain, mitä tahansa: elokuvalippu illalta, joka ei ollut päätynyt riitaan tai berliiniläinen metrolippu matkalta, jolla kaikki oli hyvin sängyn ulkopuolellakin. Mitä tahansa, sillä hän tarvitsi todisteen, että oli mennyt elämässään eteenpäin, merkkejä siitä, että oli ollut kerrankin suhteessa, jossa hyviä asioita liittyi muuhunkin kuin seksiin."

- ote novellin alusta, sivulta 134

Antologia on täynnä erilaisia naistaitelijoiden sovelluksia eroottisesta ja ns. eurooppalaisesta, boccacciolaisesta juoninovellista. Osa kirjoittajista luottaa proosaan, osa lyriikkaan, osa kuvan ja sanan liittoon, esim. sarjakuvaan.Sofi Oksasen tämä novelli suorastaan loisti esille. Hyvin kirjoitettu, tavalla, joka ei muistuta Suomessa mitään muuta kuin itseään. Tätä antologiaa satuin lukemaan rinnan kotimaisten miesprosaistien Miehen rakkaus -antologian kanssa (Gummerus 2008). Tulipahan nähtyä monia tyylilajeja, joilla seksistä ja rakkaudesta kirjoitetaan eri sukupuolten näkökulmasta Suomessa.

Claes Andersson: Salto mortale. Suom. Liisa Ryömä. WSOY, 2006

"Kun Ralf oli käynyt hänen luonaan kuukauden, yhteensä kahdeksan kertaa, hän kysyi halusiko Ralf asettua divaanille, "se on samanlainen kuin mitä Freud käytti Berggassella, kokeile, ehkä se auttaa sinua rentoutumaan ja sulkemaan pois sen mikä ei ole oleellista". Ralf epäröi mutta asettui sitten varovasti selälleen. Pirkko istui sivulla, hänen päänsä takana, niin että Ralf ei nähnyt häntä. Kun Pirkko oli vaiti, Ralf saattoi kuulla miten hänen vatsansa kurisi, pulputti ja kujersi. Yleensä se kujersi ystävällisesti tai puolueettomasti. Mutta joskus kurina oli halveksuvaa ja torjuvaa, se ilmaisi tyytymättömyyttä tai moitti häntä siitä mitä hän oli tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tällä mahalla oli uskomattoman monia eri äänensävyjä ja se ilmaisi itseään selvin sanoin, se näki hänen lävitseen ja tiesi tarkkaan milloin hän yritti kiemurrella tai vaieta jostain mistä oli mahdoton puhua!"

- ote s. 212-213

Tämä romaani on juonenkäänteiltään nopea, alkaa kuolleesta miehestä, joka toimii kuin elokuvan juonen liikuttaja. Johonkin kirjoittajaryhmään romaani sopisikin juonenkuljetuksen esimerkiksi. Hahmot ovat kuin näkymättömän juonenkuljettelijan sätkynukkeja ja tulevat ns. puukotetuiksi selkään. Ehkä heidän kohtaloidensa arvoitus kätkeytyy romaanin salto mortale -nimeen. Pidän kovasti tämän kirjailijan tavasta antaa hahmoilleen ongelmia ja näyttää, miten hahmot tulevat autetuiksi. Tässä romaanissa suorastaan loistaa yksi terapian kautta henkisen ryhtinsä löytänyt mies, joka uudelleensyntyy terapeuttisessa istunnossa.

Henning Mankell: Kiinalainen. Suom. Laura Jänisniemi.Otava 2008 (alkuteos 2008)

"Molemmat purskahtivat nauruun.

- Mitä sinä nykyään ajattelet Kiinasta? Mitä siellä tapahtuu?

- Olen varma että meneillään on suunnaton voimainmittelö. Puolueen sisällä, maan sisällä. Samaan aikaan kommunistinen puolue haluaa osoittaa ulkomaailmalle, sinun ja minun kaltaisille ihmisille, että taloudellinen kehitys on yhdistettävissä valtioon, joka ei ole demokraattinen. Vaikka kaikki länsimaiden liberaalit ajattelijat kiistävät sen, puolueen diktatuuri on sopusoinnussa taloudellisen kehityksen kanssa. Se herättää tietysti meissä levottomuutta. Siksi Kiinassa ammutuista niskalaukauksista puhutaan ja kirjoitetaan niin paljon. Vapauden ja avoimuuden, lännessä suuresti palvottujen ihmisoikeuksien, puutteesta tulee meidän aseemme Kiinaa vastaan. Minusta se on tekopyhää, koska omassa osassamme maailmaa on Yhdysvaltain ja Venäjän kaltaisia maita, joissa ihmisoikeuksia loukataan päivittäin. Lisäksi kiinalaiset tietävät, että haluamme käydä kauppaa heidän kanssaan hinnalla millä hyvänsä. He näkivät lävitsemme 1800-luvulla, kun päätimme tehdä heistä kaikista oopiumin väärinkäyttäjiä ja siten hankkia itsellemme oikeuden käydä kauppaa omilla ehdoillamme. Kiinalaiset ovat oppineet, mutta he eivät tee samoja virheitä kuin me. Niin minä ajattelen ja tiedän, että johtopäätökseni ovat tietysti puutteellisia. Tekeillä on jotain paljon suurempaa kuin pystyn hahmottamaan. Emme voi käyttää Kiinassa omia vatupassejamme mutta olemmepa mitä mieltä tahansa, meidän on kuulosteltava kunnioittavasti, mitä on tekeillä. Nykyään vain ääliö ajattelisi, ettei sikäläisillä tapahtumilla ole vaikutusta omaan tulevaisuuteemme. Jos minulla olisi nyt pieniä lapsia, hankkisin kiinalaisen lapsenvahdin ja pitäisin huolen siitä, että he oppivat kielen.

- Poikani sanoo ihan samaa.

- Siinä tapauksessa hän on kaukonäköinen."

- ote s. 599-600

Tämä on minusta parasta Mankellia vuosikausiin. Kirjailija on visioinut yhden mahdollisen tulevaisuudenkuvan fiktion keinoin, yhdestä maailman suurvallasta; uudenlaisen imperialismin, joka liittyy Kiinan ja Afrikan suhteisiin. Pohjoismainen lukija löytää fakta-ituja Mankellin fiktiolle maailmantalouden pikku-uutisista. Jotkut lukijat ovat pitäneet juonta hivenen epäuskottavana, liityn tällaisen lukijoiden kerhoon, kuten sellaistenkin, joitten mielestä on mukava lukea vaihteeksi Mankellilta varttuneesta naispäähenkilöstä. Göteborgin kirjamessuilla kirjailija kertoi siirtäneensä romaanin julkaisuaikaa Ruotsissa. Juonen luettuaan saattaa ajatella, että siirto on liittynyt Pekingin olympialaisten läheisyyteen, sillä useiden vuosisatojen ajalle ajoittuva juoni on osin kulttuurikriittinen.