maanantai 17. tammikuuta 2011

Essi Aro: Pimeässä kasvaneet. Karisto, 2007

    "Immi pakkasi ostoksensa, meni ulos ja nousi pyörän selkään. Hän näki Shellin edessä autoja, joiden takaikkunat oli tummennettu. Taustapeileistä roikkui karvanoppia, wunderbaumeja ja pehmoeläimiä. Autoista kantautui matala musiikki kuin tasaisesti tykyttävä pulssi. Niiden ympärillä seisoskeli ynseän näköisiä poikia ja välinpitämättömiä tyttöjä, joiden farkkujen ja takinhelman välissä pilkotti kaistale paljasta, valkoista vatsaa. Vain muutama vuosi sitten nämä samat nuoret olivat käyneet joka viikko kirjastolla hakemassa fantasiaromaaneja ja ponitallikirjoja. Jotkut olivat ehkä käyneet Immin kotonakin. Olivat sulkeutuneet Oskarin kanssa yläkertaan ja kuunnelleet samaa jyskyttävää musiikkia..
    Kukaan ei tervehtinyt Immia, kun hän pyöräili ohi."

- ote s. 13

Essi Ahon dekkari tarjoaa ankean taajaman mielenmaiseman, jota voi tarkastella turvallisen etäältä. Dekkaria ei juuri noteerattu sen ilmestyessä, mutta se yllätti juonen huolellisesti pedattuine käänteineen, joita tulee sarjamaisesti useita lopussa. Lukemaan pisti etenkin halu tietää, saako kirjailija kirjastonhoitajasta uskottavan dekkarin päähenkilön (saa, tutkintaan kohdistuvia maalaisten uhkailuja myöten). Jatkuvasti lukiessani pohdin, että 1970-luvulla syntyneen esikoiskirjailijan suhde suomalaiseen mielenmaisemaan on varsin lohduton: lapsuuden traumoihin käpertyneet ihmiset kohtelevat toisiaan tylysti ja väijyvät toistensa salaisuuksia. Tällaiselta Suomi näyttää?