Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava, 2010

"Sanat eivät oikein sovellu toiminnan kuvaamiseen. Niin M opettaa oppilailleenkin: miettikää kahteen kertaan, millaista toimintaa teksteihinne tarvitsette. Sanoilla tavoittaa ajatukset ja tunteet, haaveet ja harhakuvat, unelmat, muistot ja suunnitelmat. Sen sijaan niillä ei helposti tavoita nyrkiniskun rusahdusta otsaluuhun tai konekivääritulen meteliä korvissa. Niillä ei tavoita sitä hetkeä, kun kaksi täydellisesti malttinsa menettänyttä ihmistä painii pikkukaupungin kirjaston lavalla järkyttyneen yleisön edessä.
  Ei ole syytä yrittääkään kertoa tarkasti tappelun kulkua. Riittää kun tiedetään, ettei kukaan varsinaisesti lyönyt eikä kumpikaan osapuolista loukkaantunut. Julius I:n silmäkulma tosin aukesi, hän putosi vanerikorokkeelta ja löi ohimonsa sen reunaan. "Veri lensi kirjastolla", toinen iltapäivälehdistä pääsi julistamaan."

- ote s. 316-317

Juha Itkosen Seitsemäntoista (2010) on lukuromaani, jonka kirjailijan fanit ahmaisevat varmasti tekijän aiempien kirjojen imussa. Romaani on yhtäältä tarina nuoren miehen hybriksestä ja hämmennyksestä urallaan ja ihmissuhteissaan, mutta kiintoisammillaan minusta yhteiskunnan sosiaalisesta epätasa-arvoisuudesta kertoessaan. Romaani on luokkatietoisempi kuin tekijän aiemmat, äänen saa esimerkiksi elämän murjoma, masentuneen pojan äiti. Tämän oma ahdistus jumittaa tutkimaan nuoren kirjailija Julius Ilosen romaania yhden molempien ex-ystävän, homoseksuaalisen miehen elämän lokaavana muisteluna. Tuo ex-ystävä on molempien kuvitelmien kohteena. Romaani leikkii mahdollisuudella saman tapahtuman kertomisesta eri tavoin, eri kertojien näkökulmista.

Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli. Gummerus 2010

"Kolmekymmenvuotispäivänään Aliisa osti perheelleen velaksi osakkeen Turusta. Nelikymmenvuotislahjakseen hän toivoi ja sai kaupungin terveydenhuoltopiiriltä sterilisaation, vaikka ei hänellä juuri ollut raskaaksi tulemisen vaaraa. Viisikymmenvuotiaana hän möi lapsista tyhjentyneen kotinsa ja osti itselleen kaupungin edustalta pienen saaren, jossa ei asunut ketään toista. Hän muutti sinne suunnittelemaan, kuinka hän kuusikymmenvuotislahjakseen ostaisi hieman maksettua rakkautta: kainalon, jossa sulkea hetkeksi silmänsä."

- ote s. 39, novellista Sudensulhanen

Päivi Alasalmen Koirapäinen pyöveli (2010) on mutkatonta ja kiinnostavaa luettavaa. Kirja sisältää 18 vuosien 1994-2010 välillä syntynyttä novellia, joista useissa liioitellaan arjesta lähtien railakkaasti, tehdään yhden kirjallisen vitsin kokeita novellimuotoon, kauhuromanttisia tunnelmapaloja ja dekkarinovelliviritelmiä. Kokoelman eriaineksisuus ei haittaa tippaakaan, vaan tämä on hyvä tajunnantyhjentäjä esimerkiksi iltalukemiseksi, tekstit selvittävät itsensä lyhyen mittansa aikana jäämättä vaivaamaan. En romaanien perusteella muistanut kirjailijan tuotantoa näin romanttisena, mutta ehkä tähän kokoelmaan on valikoitunut hyvin arkiseen ihmiseen uskovia tekstejä, joissa on taidekokeilujen haastavuutta ja viihteen sujuvuutta. Tyylillisesti kokoelma on hämmästyttävän yhtenäinen, vaikka sen materiaali on pitkän ajan kuluessa syntynyttä.

McEvan, Ian: Polte. Suom. Juhani Lindholm. Otava, 2010

"Hän kuului siihen mieslajiin - hieman vaatimattoman näköiseen, usein kaljuun, lyhyeen, lihavaan, fiksuun - johon tietyn tyyppiset kauniit naiset tuntevat selittämätöntä vetoa. Tai ainakin hän itse uskoi niin, ja koska hän ajatteli niin, niin myös näytti olevan. Sekin auttoi, että jotkut naiset pitivät häntä nerona, joka oli pelastamisen tarpeessa. Tässä elämänsä vaiheessa Michael Beard kuitenkin oli henkisiltä ominaisuuksiltaan entisestään surkastunut, kykenemätön mielihyväntunteisiin, yksiviivainen, ahdistunut. Hänen viides avioliittonsa oli hajoamassa ja hänen olisi pitänyt osata käyttäytyä, olla kaukokatseinen, myöntää syyllisyytensä. Eivätkö hänen avioliittonsa olleetkin kuin vuoroveden vaiheet: kun yksi vetäytyi, toinen teki jo tuloaan?

- ote s. 9

Polte (suom. 2010) on lukuromaanina tekijän Sovitus-romaanin sukulainen: lavea, henkilöhahmon ja erehdyksen sovittamisen mahdollisuutta pohtiva tarina. Päähenkilö Michael Beard on perin juurin sopeutumaton ja ärsyttävä tiedemies, joka on jättänyt tieteen tekemisen Nobelin palkinnon jälkeen hunningolle ja hummaa. Viidennen avioliittonsa rauniolla hän tuntuu elävän draamasta, jotka ympärilleen sotkee. Suurimmatkin draamat tapahtuvat ikään kuin epähuomiossa, pienten seassa. Kuten lavastettu murha, tekijänoikeusrikkomus tai isäksi tuleminen.

Romaani haukkaa isoja ajanjaksoja ja näyttää ison miehen haurastumisen ja ökyilemisen loppuun asti. Juuri tällaiseksi akateemisen maailman saattaa kuvitellakin! Poltteen lukeminen viihdyttää. Kirjailija joka ei ole Ian McEvan saa yleensä perustella lukijalleen henkilöhahmon logiikkaa, uskottavuuden vuoksi. Ian McEvan ei psykologisoi, vaan vyöryttää toistuvasti samanlaista hahmon käytöstä ja tieteen materiaaleja (esim. luentoja) hahmojen välisten draamojen aseiksi. Siinä sivussa syntyy maailma, tai kuva maailmasta, romaani tuntuu sanovan. Tieteen sivussa syntyy oikea elämä.

Jaana Taponen: Unelmavaras. Karisto, 2010

     "Mari naurahti epäuskoisena. Ei ollut tottakaan. Alkuviikon aikana heidän kommunikointinsa oli ollut silkkaa turpaan antamista, Kiviseltä Vuoriselle, eikä todellakaan rakkaudella.

- Mari, ei sun tarvitse laittaa mulle meilillä pyyntöä. Voidaanhan me puhuakin, kun istutaan samassa huoneessa.
    (Hiljaisuus.)

- Mari, tämä sun mulle lähettämäsi meilin lopussa oleva SVP-lyhenne on klassisen kirjeenvaihdon loppukohteliaisuus, eikö vain?
- Ei, tuossa se tarkoittaa ihan härmäläisittäin vain Siis Vitun Pian.
    (Vuorisen hämillistä naurua.)

- Mari, voitko sä auttaa?
- En, mulla on kiire.
- Voi ei, mun pitää kysyä tätä sitten Karilta.
- Ehkei sun kannata. Se kuvittelee palkanneensa ammattilaisen."

- ote s. 106

2000-luvun suomalaisen työelämän ilmapiiri on epäterveellinen, usein tahattoman koominen, jos uskoo kaunokirjallisuuttamme. Teoksen draamallisuudelle ovat tietenkin mannaa värikkäät hahmot, etenkin antisankarit tuntuvat löytäneen kodin kirjallisuudestamme. Kustannustoimittaja-kirjailija Jaana Taposen Unelmavaras-romaani (2010) on viihdyttävä lukuromaani, jonka viihdyttävyys tulee itselleni epäuskoisista tunnistuksista: noinkin kuin viimeistä päivää kaikki voisi mennä. Ja: kaikenlaisia me voisimme lähellämme sietää. Päähenkilö Mari on kiltin miehen kanssa avioitunut wannabe-uraohjus, paras projekti menee kuitenkin vuosien työn jälkeen sivu suun, tai niin Mari ajattelee. Hajoamassa on niin perhe, työpaikka kuin päähenkilökin. Loppuratkaisu on niin viihdyttävä kuin ilmeisesti sen pitää olla, ettei teos lipsahda taiteen puolella. Loppu on ehkä kuitenkin yllättävän teoksen yllättämättömin kohta. Lukiessa tulee peilanneeksi omaa työssä viihtymistään ja huvituttua.