Olli Jalonen: Poikakirja. Otava, 2010

    "Pienen pitäisi jo käydä koulua mutta ei sitä ole voitu laittaa koska sen pää on terävä kuin partaveitsi ja täytyy odottaa että luokkia kuluisi alta pois, edes alakoulun luokat. Se lukee itsekseen kotona jos sitä huvittaa mutta useimmiten se haluaa vain katsella ulos tielle säleverhojen välistä ja katsellessaan se kääntelee säleverhojen nupista niin että tie ja piha ulkona aukenee ja sulkeutuu ja aukenee ja sulkeutuu.
    Minä pidän Pienestä niin paljon etten anna kenenkään sitä haukkua enkä edes ruveta ihmettelemään. Tutuista ei kukaan enää uskallakaan koska olen käynyt ensimmäisten päälle ja lyönyt naamaan, ja vaikka olen hävinnyt, olen lyönyt maasta ja purrut kiinnipitelevää kättä tumpun läpi."

- ote s. 100-101

Tämä romaani on tehnyt ison vaikutuksen, etenkin sitaatissa yhdestä näkökulmasta kuvattu Pieni, noin 10-vuotiaan romaanin kertojahahmo Ollin vuotta nuorempi pikkusisko. Pieni tuntuu olleen vähemmällä huomiolla kuin romaanin kertojahahmo Olli. Kenties syy on se, että kirjallisuuden ammattilukijat ovat (onneksi!) pidättäytyneet lukemasta kirjan hahmojen toimintaa oireena, jolle pitäisi antaa diagnoosi. Lapset eivät sitä tässä kirjassa tee (tai Olli-isoveli puree), eivätkä aikuisetkaan. Eletään 1960-lukua Hämeelinnassa, satunnaisten tulojen yrittäjäperheessä ja sitaatin kertoja havainnoi omalla ehkä epäluotettavalla tavallaan maailmaa. Teos kunnioittaa lasta ja jokaisen erityisyyttä ja näkee paljon koomista aikakauden kasvatusihanteissa ja aatteissa, jotka pukeutuvat kurin pukuun.

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit. Otava, 2010

"Irene huutaa, huutaa poliiseille, että se on se toinen, se hattupäinen ja paha. Miksette ota kiinni sitä toista! Mutta poliisit sanovat, että tämä on se, jota etsitään ja tyttö taitaa sen kyllä tietää ihan hyvin itsekin. Ja tietäähän tyttö senkin, että on rikollista suojella rikollista? Silloin Daniel kiirehtii selittämään keksineensä kaiken itse, aivan yksin, ja pakottaneensa Irenen valehtelemaan. Piti Ireneä vankinaan, koska pystyy siihen. Koska on iso ja vahva ja Irene heikko ja viaton. Irene ei enää haluaisi olla pieni kirsikkatomaatti, ei yhtään kenenkään silmissä, mutta häntä alkaa väkisinkin itkettää ja hän tyrskii taas kuin pieni lapsi. Ja silloin, sellaisena, itkun soidessa ja täyttäessä vieraiden päät, hunajatukka ja kermaiho vakuuttavat niin kuin niillä on tapana. Vain Daniel viedään."

- ote s. 125, novellista Jäätelökesä

Tämä kirjoittamisen tutkijan esikoisteos vaikuttaa, koska tekijä osaa eläytyä luonnosmaisten tilanteiden kehittelyyn ja hahmoihin. Lukiessa saan tilanteiden tulkintaan vaikuttavan informaation ja uteliaisuuden, miten novellissa käy. Jos minulle etukäteen kerrottaisiin kokoelman "tyypeistä", en ehkä kiinnostuisi, mutta kirjoittaja tekee toiminnallisesti värittömistä hahmoista eläydyttäviä, he joutuvat yhteyksiin, jossa heihin ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Hahmojen hauraus tulee ymmärrettäväksi, mutta heitä ei ylenkatsota tai aliarvioida. Kokoelmasta jäävät mieleen etenkin tyttömäiset naiset, jotka sukupuolensa vaikutuskeinoista tietoisina osoittautuvat ympäristöstään riippuvaisiksi, siihen kasvaneiksi. Näitä naisia kehystää kokoelmassa sen päätösnovelliin vihjaava väkivallan pelko, joka kulkee kirjan osien väliteksteissä.

Siri Hustvedt: Lumous. Suom. Kristiina Rikman. Otava, 2009

"Salin ja keittiön väliä kulkiessaan ja annoksia pöytiin kiikuttaessaan Lily mietti mielessään, miten oli seissyt alasti ikkunassaan. Hän vilkuili Stuart Hotelia, joka näytti rähjäiseltä päivänvalossa, ja muisteli miltä se oli näyttänyt muutamaa tuntia aikaisemmin - valaistu ikkuna, katulamppujen valo tummalla tiiliseinällä - kerta kaikkiaan toiselta paikalta. Hän nukkuu, Lily ajatteli ja pysähtyi hetkeksi. Hän nojasi selkäänsä tiskiä vasten lautanen oikeassa kädessä ja kahvikuppi vasemmassa, ja sävähti muistaessaan Edward Shapiron hartiat ja ylävartalon. Lautanen putosi ja makkara kierähti lattialle. Lily sukelsi tiskin taakse ja noukki nakin takaisin lautaselle. Se näytti olevan ihan kunnossa. Hän asetti lautasen Elmer Esterbyn eteen."

- ote s. 46

Lumous-romaani lukiessa tuntee pääsevänsä 19-vuotiaan nuoren naisen mieleen ja New Yorkiin, vaikka oikeasti tämä tarina taidemaalari-naapuriin ihastuvasta aamutarjoilijasta ja harrastajanäyttelijästä tapahtuu pikkukaupungissa, jossa useimmat tuntevat toisensa maalaisella tavalla, lapsuudesta asti. Teos kuuluu Hustvedtin varhaistuotantoon ja siinä tuntuu olevan idullaan tekijän kiinnostus taiteeseen ja psykoanalyysiin. Tämä juonivetoinen lukuromaani on aiemmin suomennettuihin verrattuna monisanaisen oloinen. En tiedä johtuuko se kirjailijan alkavuudesta uralla tämän romaanin kirjoittamisen aikaan vai hänen halustaan tehdä tunteissaan ja ajatuksissaan vyyhtimäinen päähenkilö. Hänellä on kummallisia ystäviä ja komea ja viisas, sikaria polttava taidemies, joka tuntuu Hustvedtin romaaneissa toistuvan ja muuntuvan.