tiistai 22. helmikuuta 2011

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit. Like, 2009

""Samapa tuo miten kuljet", sanoi mieheni kun olimme ensimmäisillä treffeillämme ja kerroin että tykkään olla mieluummin alasti kuin vaatteet päällä.
    Pitihän minun toki ihmisten ilmoilla pitää vaatteita, ja aina ne tuntuivat jostakin kohtaa ahdistavan tai hiertävän vaikken minä mikään läski ollut ja vaatteet olivat hyvin istuvia. Mutta heti kun pääsin töiden jälkeen yksiööni, minun oli saaatava kaikki vaatteet pois. Tuli ihan ahtaanpaikankammo niiden jakkupukujen sisällä."

- ote Eevan puvussa -novellin alusta, s. 45

Oululainen, 1970-luvulla syntynyt Hanna Hauru kirjoittaa Liian pienet sandaalit -kokoelmassaan lyhyitä tarinoita naisten ruumiillisuudesta näiden omasta näkökulmasta. Kullakin on omansa. Usein tunnelma on vieraannuttava, kun hahmon kokemus on kärjistetty. Pieniä tarinoita voi lukea helpon kerronnan vuoksi nopeasti, mutta ne jättävät miettimään taiteen tapaan, etteivät kertojat ole ehkä luotettavia, vaikka omaelämäkerrallisilta fiktiohahmoinakin kuulostavat. Hahmojen puolesta tekee mieli tehdä jotakin.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä. Johnny Kniga, 2010

"Istun pienellä parvekkeella. Tänne ei mahdu kuin tämä pieni ja pyöreä valurautainen pöytä ja tuoli. Olen pukeutunut aamutakkiin ja sandaaleihin, vaikka viima nipisteleekin paljasta ihoani. Paleleminen tuntuu hyvältä, koska se tuntuu.
    193 500 euroa tuntuu myös. Se tuntuu möykkynä rinnassa ja jossain aivojen perukoilla. Se tuntuu yllätykseltä, vaikka kai minun piti siitä tietoinen olla. Se tuntuu mahdottomalta. Mistä minä hankin ne rahat? En mistään. Minä en edes yritä. Minun on päästävä pakoon, vaikka minua saatetaan pitää silmällä. Niinhän minun annetaan ymmärtää."

- ote s. 24

Raumalaisen kirjailija Jukka-Pekka Palviaisen romaani Mitä ikinä keksitkin pelätä (2010) on napakka lukuromaani. Ns. tavallisen ihmisen tunnistaa sympaattiseksi kaikessa hauraudessaan. Miten mieskirjailija nyt eläytyy yllättävästi velkaantuneen naisen näkökulmaan? Romaanissa naisen näkökulma vuorottelee tämän lukioaikaisen koulukaverin näkökulman kanssa, kun mies ottaa vuosikymmeniä kouluaikojen jälkeen suojellakseen naista tämän kiperässä tilanteessa. Nainen antaa ymmärtää olevansa Intiasta taustaltaan, hänet sekoitetaan myös romaneihin kadulla. Mies on nuoruudesta asti palvonut naista, mutta ei osaa sitä ilmaista ehkä isänsä mielenterveysongelmien vuoksi. Naisesta puolestaan ei oikein ota selvää, hän on kuin feminiinisten ominaisuuksien ajelehtiva esittelyteline, toisinaan lukiessa tuntuu. Mutta romaanin ajankuva on uskottava ja kerronta muistelujaksoineen toimii!

torstai 3. helmikuuta 2011

[anonyymi]: Prinsessan kirjeet. Teos, 2010

"Rakas, komea mieheni,muinainen kiinalainen mestari piirsi koko elämänsä ajan joka päivä samaa aihetta, kuvaa kirsikkapuun kukasta. Lopputulos ei koskaan saavuttanut sitä täydellisyyden astetta, jota hän tavoitteli. Mietin millainen se olisi ollut, vanhuksen mielikuvan mukainen teos, kukan salaisen olemuksen tavoittava ja vangitseva katoavaisuuden kauneuden julistus.
    Jos olisin runoilija, etsisin yhtä ainoa lausetta -tapaa kiittää maailmaa siitä, että olemme saaneet kohdata.

Omasi"

- ote teoksesta Prinsessan kirjeet
Kyllä on hyvä idea! Tämä oli ensimmäinen ajatus lukiessani teosta Prinsessan kirjeet (2010). Ruotsin kuninkaalliset Victorian ja Danielin häät kesällä 2010 pohjustettiin Suomessakin perinpohjaisesti, yhdessä haastatteluista Victoria kertoi kirjeistä, joita oli kirjoittanut ennen 30 päivän edustusmatkaansa tulevalle miehelleen, jotta ero olisi helpompi kestää. Ajattelin: siinä olisi hyvä kirjoitusharjoitus jollekin, ei tarvitsisi painia tekstin muodon kanssa, ja tyylikin olisi lähtökohtaisesti arvatenkin positiivinen. Joku tarttui prinsessahuuma-aiheeseen nopeasti, ja mukava on pientä teosta lukea, jotenkin tirkistelymäistä kylläkin. "Kirjeet" eivät ole aivan täysaistillista rakastuneen leperrystä, vaan rivien välistä purskahtelee toisinaan kirjeiden alkuperäisen kirjoittajan arvuuttelua aiheuttavaa ihmisoikeustietoisuutta ja itävaltalaisen nobelisti-kirjailija Elfriede Jelinekin ihailua. Kirjeiden kirjoittajaminä erotetaan prinsessaleikistä vähitellen, kuten lukijakin. Kirjan ilmestymisen jälkeen anonyymin kirjan tekijäksi ilmoittautui suomalainen kirjailija Aina Bergroth.