Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2011

"SEN JÄLKEEN KUN hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin. Sen jälkeen kun viisi - tai kuusi tai seitsemän - juopunutta miestä oli retuuttanut hänet venevajaan ja hänen kaksitoistavuotias tyttärensä oli kiljunut Päästäkää meidät! Älkää satuttako! Ei saa satuttaa! Sen jälkeen kun miehet olivat jahdanneet häntä kuin koiralauma saalista, sen jälkeen kun hän oli nyrjäyttänyt nilkkansa, hukannut molemmat korkeakorkoiset sandaalinsa rantapolulle. Sen jälkeen kun hän oli anellut miehiä jättämään tyttärensä rauhaan ja hänelle oli vain naurettu."

- ote s. 7

Amerikkalaisen Joyce Carol Oatesin (s. 1938) vuonna 2011 suomeksi saatu Kosto-romaani on pieni verrattuna tekijältä aiemmin suomennettuihin teoksiin, esimerkiksi miltei 1000-sivuiseen Blondiin (suom. 2001). Kosto on hurja pieni romaani raiskauksen vaikutuksista, en suosittele heikkohermoisille, korkeatasoisen, sana sanalta mietityn taideteoksen ja oikeudenmukaisuuden pohdinnan ystäville kyllä. Kirjailija kirjoittaa aisteihin vetoavasti niin että vakivaltainen tunnelma ja tunnetilat tarttuvat, myös mieshahmoihin voi samastua. Kirjailija on äärimmäisen tietoinen kerronnan keinoista, esimerkiksi toiston mahdollisuuksista kerronnan keinoina, kuten ote näyttää. Itseään kirjailija on luonnehtinut Dagens Nyheterin haastattelussa http://www.dn.se/dnbok/dnbok-hem/ordberoende sanariippuvaiseksi.

Italo Calvino: Marcovaldo. Suom. Jorma Kapari. Tammi, Keltaisen kirjaston pokkariversio 2010

"Hän lähti seuraamaan laumaa ja on mennyt ties minne, Marcovaldo ajatteli ja palasi juoksujalkaa kadulle. Karjalauma oli jo ylittänyt torin ja Marcovaldon oli etsittävä katu jota se oli kulkenut. Mutta vaikutti siltä että tuona yönä useat laumat olivat kulkeneet kaupungin lävitse, jokainen eri katuja, jokaisella suuntanaan oma laaksonsa. Marcovaldo jäljitti ja saavutti yhden lauman, sitten hän huomasi ettei se ollut hänen laumansa; eräässä kadunkulmassa Marcovaldo näki että neljä katua kauempana toinen lauma kulki samansuuntaisesti ja hän riensi niiden perään; siellä karjapaimenet kertoivat että he olivat kohdanneet toisen lauman joka oli menossa päinvastaiseen suuntaan. Näin Marcovaldo kierteli jatkuvasti turhaan siihen asti kunnes viimeinen lehmänkellon kalke oli vaimennut aamun valoon."

- ote s. 58

Jos etsit yöunia viemätöntä, satumaisen valoisaa iltalukemista tai italialaisuutta, Italo Calvinon (1923-1985) Marcovaldo-teosta voi suositella, ja Calvinoa yleensä. Marcovaldo tuntuu olevan ikärajattomasti vastaanotettava. Tämä alkujaan vuonna 1958 ilmestynyt teos tuo mieleen Isä Camillon seikkailut, kertoo yksinkertaisen Marcovaldon sattumuksista hyvin 1950-lukulaisen oloisessa italialaisidyllissä, joka viettää satuun päin. Toistaiseksi lukemani kirjan rankin hetki on kattoja pitkin karanneen koe-eläinkanin harkitsema katolta heittäytyminen sen aavistettua ihmisten petollisuuden. Arkisesta tilanteesta aukenee usein näky tuokioon, joka ylittää arkijärjen. Rakenteen jako vuodenaikoihin korostaa yksilön pienuutta ajan kierrossa. Kirja on täynnä kertojan iloa.

Raimo Pesonen: Kuinka ei voi ajatella. Siltala, 2011

    "Ei kiinnosta pätkääkään, paljonko sun pika- ja kevytmetallikaverit nussii tai ei nussi. Tai suomalaiset kauppamatkustajat tai pankkineidit keskimäärin. Mä puhun siitä, mitä musiikki itsessään ilmaisee. Ja hevimetallin kohdalla se ei ole ainakaan seksuaalisuus.
    Vaan?
    Aika ennen murrosikää. Ei-seksuaaliseen satumaahan kaivataan silloin kun lauletaan ritareista ja sodista ja demoneista. Kaiken maailman örkit ja tappamisaiheet tarkoittaa teinin hämmennystä seksuaalisen heräämisen edessä. Soittotaidon palvominen, kaikenlainen kalusto- ja tekniikkarunkkaus, se on turvallisen ja kaikkivoivan isän kaipuuta. Ei mikään ole niin konservatiivista kuin metalli. Just tietynlaiset soundit, soolot, lavaesiintyminen. Kaikki. Meidän isi osaa. Ei virheitä.
    Eli rock´n´rollin pelastus on paskoissa soundeissa ja huonoissa soittajissa. Tulevaisuus alkoi just näyttää valoisalta."

- ote s. 59

Jos pitäisi tiivistää Kuinka ei voi ajatella, sanat olisivat sujuva ja syvällinen. Kuin Juha Itkosen popmaailmaan sijoittuvan romaanin Anna minun rakastaa enemmän (2005) päähenkilö olisi saanut rockmaailmasta kaverin Raimo Pesosen Kuinka ei voi ajatella -romaanin (2011) Joonasta. Pesosen romaani on kuin moniulotteisen henkilöhahmon kautta nähty pieni Suomi ja Berliini 2000-luvulla ulkosuomalaisen ja 1960-luvun lopulla syntyneen rockpuurtajan historiallistavin silmin katsottuna. Romaani tarjoaa sielunmaiseman unelmiinsa väsyvästä sukupolvesta, joka herää nuorena maaseudulla ja elää sitten kiivaasti, vaihtaa usein maisemaa tullakseen itsekseen. Pesosen Joona lukee rock-kiertueiden lomassa historiaa siitä maasta missä on sattunut syntymään ja minne ei kaipaa. Taloudelliseen epävarmuuteen asettuneet eivät suostu alentamaan unelmiaan helposti, ihannoidussa maaimassa kuollaan nuorina. Vapauteen sekoaminen huumeisiin ja alkoholiin sekoamisena tuntuu luonnolliselta osalta tällaista.

Totti Karpela: Sudet, lampaat ja paimenet. Sammakko, 2008

"Sinussa oli värejä, auringon oranssia, illan purppuraa, metsän vihreää, ääniä, musiikkia, naurua, itkuakin, kaihomieltä, kuolemanpelkoa, rakastetun näkemisen riemua.
    "Viehätät minua, vaikken tiedä, mikä sinä olet", sanoin.
    "Minä olen syntymätön tarina", sinä kuiskasit. "Voit käyttää minua tai vain osan minusta."
    "Kuulostaa houkuttelevalta", sanoin, "mutta ehkä teen sinusta monta pientä kertomusta."
    "Kunhan kirjoitat!" huokaisit ihastuneena."

- Kokoelman aloittava teksti

Kun Totti Karpelan proosakokoelmalla on alaotsikkona "tarinoita Kakolan muurin molemmin puolin", se herättää odottamaan jotakin omaelämäkerrallista jutustelua, etenkin kun kirjoittaja on entinen vankilanjohtaja ja poliisiasioissakin poliisin puolelta julkisuudessa tuttu, ja hänet on kuvattu kirjan kanteen Ihmisen ääni -sarjan kirjojen tapaan. Olen odotuksineni väärässä. Vaikka kirjalla on sen hahmot tyypittelevä nimi (Sudet, lampaat ja paimenet), itse kirja antaa kaunokirjallisen, rehellisen ja raikkaan, vaikka ohuen, jopa yllättäen asiallisen vaikutelman. Maksimissaan yhden sivun mittaisissa hahmot kertovat elämää kääntäneistä tilanteista amerikkalaisen shortstoryn tapaan. Esille tulee elämänmitan tavaton pienuus, jonka aikana ei ehdi tehdä tyhmyyksiä lopultakaan niin kovin monta kertaa. Hyvin helposti voi kuolla kesken kaiken. Jutuista puuttuu kaikenlainen alamaailman romantisointi, vaikka näkökulma on usein rikollisen tai poliisin.