Esa Salminen: Leposija Kilimakitossa. Johnny Kniga, 2010

"Erään iltaruskon kumartuessa päivän ylle Zé oli nähnyt omin silmin peltotöissä spitaalirohjakkeen, jonka oli julistanut kuolleeksi viikkoja aiemmin. Kuokkimassa kalvakkana, äänettömänä. Kyläläiset uskoivat, että voimakkailla maageilla oli kyky nostaa ruumiita orjikseen - ja jopa siirtää ihmisiä esi-isien maahan nostaakseen heidät pian takaisin tomun päälle tallaamaan.
    Kerran hän oli tavannut miehen, jonka vatsassa kurisi niin kuin hiekalla olisi edennyt tähtiotsainen Bestar, ei mies ollenkaan, vaan yskivä ja lamppuöljyllä jatketun bensiinin katkuinen moottoripyörä. Hoitaja kertoi, että ukko oli varastanut moottoripyörän vuotta aiemmin, ja nkulukhano-noita oli laskenut hänen päälleen kirouksen, jotta kaikki tietäisivät hänet varkaaksi."

- ote s. 80

Suosittelen tätä romaania modernia Afrikka-romaania etsivälle ja sellaiselle, joka haluaa syventää käsitystään arjen maagisesta ajattelusta. Kuten 1970-luvulla syntyneen Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -romaanissa (2009), tässäkin on moderni rakkaustarina yksi taso. Salmisen esikoinen oli kehitysyhteistyökriittinen, journalistin kielellä kirjoitettu teos, tämä on hyppy kaunokirjallisuuden kieleen. Tämän luettuaan saattaa tulla halu matkustaa Afrikkaan

Juhani Salokannel: Sivistystahto - Jaan Kross, hänen teoksensa ja virolaisuus. WSOY, 2008

"Krossin taival vankeudessa ja karkotuksessa tuli kestämään yli kahdeksan vuotta, ja se jakautui kahteen osaan. Ensin hänet kuljetettiin leningradilaisen kauttakulkuvankilan jälkeen Kominmaalle eli Venäjän koilliskolkkaan, joka sijaitsee Ural-vuoriston länsipuolella. Pahamaineiseen Vorkutaan vievän radan varrella on Intan kaupunki, jonka lähistöllä sijainneissa leireissä kului suurin osa tästä ajasta. Pitkä ja hoikka ruumiinrakenne pelasti Krossin joutumasta kaivoksiin, hänet komennettiin hiilenrikastajan ja huovikkaankuivaamon lämmittäjän töihin."

- ote s. 44

Tämän 500-sivuisen kirjailija Jaan Krossin elämäkerran kanssa tekisi mieli viettää jatkuvasti iltoja pitkin syksyä. Tämä Sivistystahto-nimen saanut teos (WSOY, 2008) antaa uskoa ihmisten historiatajuisuuteen ja taitavuuteen olennaisen näkijänä. Kirjan nimenä Sivistystahto viittaa virolaiseen asenteeseen koulutusta kohtaan. Tällä teoksella tuntuu olevan sama päämäärä, Salokantelen tyyli on kevyt, lyhytlukuinen. Kross on ollut pitkien lauseiden kirjailija, kuitenkin jokin sukulaissieluisuus yhdistää. Krossin mielikuvitus ja tarinankertojan kyvyt tuntuvat, kenties Salokannel on osannut kysyä kaikki ne kysymykset jotka on halunnut kysyä.

Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora. Tammi, 2010

"Kukaan ei tiedä vaahteranlehdestä, Aleksikselle voisi kertoa vaikka en ole edes varma oliko sitä ollenkaan olemassa. Silti se piti minut hengissä. Katselin kuinka vaahteranlehti leijaili alas taivaalta, laskeutui lähelle silmiä ja nousi sitten taas ylös vain sen tähden että pääsi leijailemaan takaisin alas. Katselin lehden edestakaista liikettä, en mitään muuta. Luulen kurkottaneeni käden ylös mutta voi olla että sitäkään ei ole tapahtunut. Silti olen varma että oikeasti tapahtunut ja se miltä on tuntunut ovat olleet rinnakkain olemassa ja minä muistan molemmista."

- ote s. 156

Tässä tekijänsä 10. romaanissa toistuvat tilanteet, jotka houkuttavat katsomaan päähenkilöä itsetiedottomana, traumatisoituneena nukkemaisena olentona, joka on kuitenkin niukalle ympäristölleen rakas ja tärkeä. Päähenkilöä selittää tapahtuma, joka tulee esille juonen loppupuolella ja voi muuttaa suhtautumista hänen erikoisuuteensa. Lapsuus on ollut yhtä aikaa ankaran säännöstelty ja vapaa naiskuvissaan ja aikuisuus antaa ehkä mahdollisuuden muuhun kasvattiäiti-ennustajan kuollessa. Päähenkilö ailahtelee kahden miessuhteen välillä, lapsuuden ja nuoruuden miljöö näyttäytyy arvoituksellisena maastona, jonka hahmot lausuvat arvoituksia. Päähenkilö tekee vaistonvaraista valintaa siitä, mitä ottaa mukaansa uuteen elämänvaiheeseen. Kerronnassa toistuvat äidin ja kasvattiäidin liukumat arkeen ja omasta itsestä etääntymiset traumaattisen kokemuksen jälkeen.

Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys. Karisto, 2010

"Sataako tänä talvena tarpeeksi lunta, että saadaan linna?
Montako ystävää ihmisellä on oltava?
Olivatko papan ystävät pahkapeikkoja?
Onko perhosilla kieli: puhekieli vai kielikieli?
Onko tyhmiä leikkejä pakko leikkiä?
Miten Tuukka voi olla iloinen, vaikka sen sisko on kuollut?
Pujottaako Samppa mun madot koukkuun ensi kesänä?
Oliko isällä oikeasti nuorena permanentti?
Katseleeko mummu mua jostain?
Pitääkö kaikkien lukea Seitsemän veljestä?
Miksi mulle ei enää myydä lasten annoksia?
Onko Jaakobin poikien nimet osattava?
Miltä tuntuu ensisuudelma?
Näkeekö Tuukka painajaisia?
Onko aikuisten kalentereissa tyhjiä sivuja?
Tuleeko musta isona yhtä kaunis kuin äidistä?
Kukaties musta tulee hyvä balettiope. Ehkä se riittää."

- ote s. 138

Päähenkilö, 14-vuotias, päiväkirjalleen uskoutuva baletinharrastaja Elli, on ns. tavallinen, koulussa pärjäävä tyttö ja henkilöitynyt epävarmuus, aikuista lukijaa liikuttava hahmo. Joka päivä ailahduttelee mieltä, se toistaa yhtä kysymystä: kelpaanko? Elli jännittää mm. roolijakoa balettinsa tulevassa esityksessä, sen harjoituksia ja miltei kaikkea. Hän haluaa jakaa maailmaansa ja tuntuu usein olevan siinä hyvin yksin. Asiat, joista hän ei itsessään tiedä, kiinnostavat muita. Aikuiset ovat suorittamisen vallassa ja sen tyttö tuntuu omaksuvan, mutta ystäväpoika ehkä näkee, mitä Elli maailmassaan tarvitsee. Kateus, ihailu jne. ja monet muut suuret tunteet vyöryvät mistä tahansa arjen impulssista Ellin maailmassa. Soisin aikuistenkin lukevan tämän kirjan, koska se auttaa eläytymään nuoren kilpailulliseen maailmaan.