"Istun pienellä parvekkeella. Tänne ei mahdu kuin tämä pieni ja pyöreä valurautainen pöytä ja tuoli. Olen pukeutunut aamutakkiin ja sandaaleihin, vaikka viima nipisteleekin paljasta ihoani. Paleleminen tuntuu hyvältä, koska se tuntuu.
193 500 euroa tuntuu myös. Se tuntuu möykkynä rinnassa ja jossain aivojen perukoilla. Se tuntuu yllätykseltä, vaikka kai minun piti siitä tietoinen olla. Se tuntuu mahdottomalta. Mistä minä hankin ne rahat? En mistään. Minä en edes yritä. Minun on päästävä pakoon, vaikka minua saatetaan pitää silmällä. Niinhän minun annetaan ymmärtää."
- ote s. 24
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Raumalaisen kirjailija Jukka-Pekka Palviaisen uusin romaani Mitä ikinä keksitkin pelätä (2010) tuntuu minusta hänen toistaiseksi parhaaltaan, se on napakka lukuromaani. Ns. tavallisen ihmisen tunnistaa sympaattiseksi kaikessa hauraudessaan, kun lukee tekijän tuotantoa, ne ovat lukuromaaneina kehittyneet vuosien varrella.
VastaaPoistaMiten mieskirjailija nyt eläytyy yllättävästi velkaantuneen naisen näkökulmaan? Romaanissa naisen näkökulma vuorottelee tämän lukioaikaisen koulukaverin näkökulman kanssa, kun mies ottaa vuosikymmeniä kouluaikojen jälkeen suojellakseen naista tämän kiperässä tilanteessa. Nainen antaa ymmärtää olevansa Intiasta taustaltaan, hänet sekoitetaan myös romaneihin kadulla. Mies on nuoruudesta asti palvonut naista, mutta ei osaa sitä ilmaista ehkä isänsä mielenterveysongelmien vuoksi. Naisesta puolestaan ei oikein ota selvää, hän on kuin feminiinisten ominaisuuksien ajelehtiva esittelyteline, toisinaan lukiessa tuntuu. Romaanin kerronta muistelujaksoineen toimii ajankuvaltaan kuin päiväkirjaan katsoisi, vaikka kyse voi olla puhutuista muisteluistakin. Dialogissa Rauman murre kotouttaa Raumalle eläytymään, kun murteen alkuhassuudesta pääsee.
Varsinainen lukijan juoneenheittäjä ja lukemisessa pysyttäjä on naisen velkasumma, jota ei lukiessa voi olla ajattelematta. Se saa ounastelemaan kaikenlaista trilleriin kuuluvaa tapahtumista mitä arkisimmissakin yhteyksissä. Lopppu varmasti jakaa lukijoita, toisista se on ehkä mielenterveysasioihin kantaa ottava iso kirjailijan jekku ja toisista virheen kaltainen tv-sarjaratkaisumaisuudessaan. Joka tapauksessa lukijuuttani jään lopun kautta miettimään, onko lukiessa miten paljon kerronnan koukuista jäänyt huomaamatta? Onko lopun ratkaisu kirjoitettu itse tekstin perusteella mahdolliseksi ratkaista, kuten ratkaisu tapahtuu?