maanantai 20. lokakuuta 2008

Marjo Niemi: Miten niin valo. Teos, 2008

"Siven tuijottaa kuvaansa hotellihuoneen vessanpeilistä ja ajattelee että parempi nyt kuin ei milloinkaan. Näkymä on täydellinen, se huvittaa katsojaa, vaikka mahanesteet tilailevat hissiä ruokatorvessa. Meikkiä poskella ja tukka matkalla vasempaan päin. Ajatus riistäytyy kallosta ja Siven kuvittelee, kuinka tukka irtoaa kokonaisena läjänä ja paiskautuu vasempaan seinään, puhkaisee sen ja räjähtää naapurihuoneen vessaan jossa maalaismies pesee hampaita laskien mielessään bonuspisteitään. Tukan ilmestyessä laskutoimitus lakkaa ja mies miettii: oliko se tukka vai lintu? Lintu tietenkin, eihän tukat matkusta ilmassa. Mutta eiväthän linnutkaan puhkaise seiniä. Miehestä piittaamatta tukka jatkaa matkaansa ja suhahtaa Helsingin taivaalle ennen kuin miehen seuralainen huomaa mitään muuta kuin ohi menevän tuulenvireen (jolloin hän ajattelee kuolleen isoäitinsä olevan taas paikalla). Tukan perässä on nopeasti kiihkeitä lintuja (siitä tulisi oiva pesä), joita tukka pakenee alemmas, mutta siellä se kerää valtavan joukon kateellisia kaljuja, jotka mistään välittämättä näkevät tukassa toivonkipinän (osa jää juostessa bussin alle ja yksi saa kohtauksen). Tukka kyllästyy ja ottaa korkeutta, jättää kaljujen harventuneen joukon haromaan ilmaa ja polkemaan jalkoihinsa toisiaan siihen asti kunnes yksi toisensa jälkeen he pistävät hatut nyt verisiin kaljuihinsa eivätkä kerro tapahtuneesta kotonaan, eikä työpaikalla. Silloin tukka on jo puhkaisemassa ilmakehää ja lopulta se kelluu avaruudessa, pitää värinsä ikuisesti ja näkee paljon enemmän kuin Siven. Ehkä tukka myös ymmärtää jollakin tavalla syvällisemmin, nyt etäisyyttä saaneena Sivenin elämän ongelman ja lähettää mahdollisesti toivoa maahan entiselle omistajalleen tai sitten ei. Avaruudessa kaikki on niin kovin yksinkertaista, myös se että maassa nyt ei vain voi ymmärtää kaikkea. Eikä ehkä pidäkään, ajattelee tukka haukotellen, mutta kiertää itsekin jotakin tietämättään."

- ote s. 139-140

Teos on todella ilahduttava yllätys. Romaani askelluttaa yhteen kaksi viikkoa keittiönsä lattialla maanneen jätetyn vaimon, yhden taiteilijan ja mielenterveyttään epäilevän lääkärin. Se vie lukijan katsomaan nykynaisen itselleen tekemiä tabuja, mm. ylitunnollisuutta. Yllätys on siinä, että teos on hauska. Ensimmäistä kertaa näen, miten kaikkitietävä kertoja onnistuu kotimaisessa proosassa. Aivan kuten otteen tukka, kertoja etäännyttää ongelmat mahdollisiksi käsitellä. Hiljaisista oman elämänsä todistajista tulee aktiivisesti kohtaloitaan muokkaavia hahmoja, sellaisia räväköitä, joita moni naislukija on toivonut nykyproosaan. Valomotiivilla kyllästetty teos saa loppunsa kautta varmasti monta tulkintaa elämän rujon kauneuden puolesta.