"Mari naurahti epäuskoisena. Ei ollut tottakaan. Alkuviikon aikana heidän kommunikointinsa oli ollut silkkaa turpaan antamista, Kiviseltä Vuoriselle, eikä todellakaan rakkaudella.
- Mari, ei sun tarvitse laittaa mulle meilillä pyyntöä. Voidaanhan me puhuakin, kun istutaan samassa huoneessa.
(Hiljaisuus.)
- Mari, tämä sun mulle lähettämäsi meilin lopussa oleva SVP-lyhenne on klassisen kirjeenvaihdon loppukohteliaisuus, eikö vain?
- Ei, tuossa se tarkoittaa ihan härmäläisittäin vain Siis Vitun Pian.
(Vuorisen hämillistä naurua.)
- Mari, voitko sä auttaa?
- En, mulla on kiire.
- Voi ei, mun pitää kysyä tätä sitten Karilta.
- Ehkei sun kannata. Se kuvittelee palkanneensa ammattilaisen."
- ote s. 106
2000-luvun suomalaisen työelämän ilmapiiri on epäterveellinen, usein tahattoman koominen, jos uskoo kaunokirjallisuuttamme. Teoksen draamallisuudelle ovat tietenkin mannaa värikkäät hahmot, etenkin antisankarit tuntuvat löytäneen kodin kirjallisuudestamme. Kustannustoimittaja-kirjailija Jaana Taposen Unelmavaras-romaani (2010) on viihdyttävä lukuromaani, jonka viihdyttävyys tulee itselleni epäuskoisista tunnistuksista: noinkin kuin viimeistä päivää kaikki voisi mennä. Ja: kaikenlaisia me voisimme lähellämme sietää. Päähenkilö Mari on kiltin miehen kanssa avioitunut wannabe-uraohjus, paras projekti menee kuitenkin vuosien työn jälkeen sivu suun, tai niin Mari ajattelee. Hajoamassa on niin perhe, työpaikka kuin päähenkilökin. Loppuratkaisu on niin viihdyttävä kuin ilmeisesti sen pitää olla, ettei teos lipsahda taiteen puolella. Loppu on ehkä kuitenkin yllättävän teoksen yllättämättömin kohta. Lukiessa tulee peilanneeksi omaa työssä viihtymistään ja huvituttua.
- Mari, ei sun tarvitse laittaa mulle meilillä pyyntöä. Voidaanhan me puhuakin, kun istutaan samassa huoneessa.
(Hiljaisuus.)
- Mari, tämä sun mulle lähettämäsi meilin lopussa oleva SVP-lyhenne on klassisen kirjeenvaihdon loppukohteliaisuus, eikö vain?
- Ei, tuossa se tarkoittaa ihan härmäläisittäin vain Siis Vitun Pian.
(Vuorisen hämillistä naurua.)
- Mari, voitko sä auttaa?
- En, mulla on kiire.
- Voi ei, mun pitää kysyä tätä sitten Karilta.
- Ehkei sun kannata. Se kuvittelee palkanneensa ammattilaisen."
- ote s. 106
2000-luvun suomalaisen työelämän ilmapiiri on epäterveellinen, usein tahattoman koominen, jos uskoo kaunokirjallisuuttamme. Teoksen draamallisuudelle ovat tietenkin mannaa värikkäät hahmot, etenkin antisankarit tuntuvat löytäneen kodin kirjallisuudestamme. Kustannustoimittaja-kirjailija Jaana Taposen Unelmavaras-romaani (2010) on viihdyttävä lukuromaani, jonka viihdyttävyys tulee itselleni epäuskoisista tunnistuksista: noinkin kuin viimeistä päivää kaikki voisi mennä. Ja: kaikenlaisia me voisimme lähellämme sietää. Päähenkilö Mari on kiltin miehen kanssa avioitunut wannabe-uraohjus, paras projekti menee kuitenkin vuosien työn jälkeen sivu suun, tai niin Mari ajattelee. Hajoamassa on niin perhe, työpaikka kuin päähenkilökin. Loppuratkaisu on niin viihdyttävä kuin ilmeisesti sen pitää olla, ettei teos lipsahda taiteen puolella. Loppu on ehkä kuitenkin yllättävän teoksen yllättämättömin kohta. Lukiessa tulee peilanneeksi omaa työssä viihtymistään ja huvituttua.
