"Pienen pitäisi jo käydä koulua mutta ei sitä ole voitu laittaa koska sen pää on terävä kuin partaveitsi ja täytyy odottaa että luokkia kuluisi alta pois, edes alakoulun luokat. Se lukee itsekseen kotona jos sitä huvittaa mutta useimmiten se haluaa vain katsella ulos tielle säleverhojen välistä ja katsellessaan se kääntelee säleverhojen nupista niin että tie ja piha ulkona aukenee ja sulkeutuu ja aukenee ja sulkeutuu.
Minä pidän Pienestä niin paljon etten anna kenenkään sitä haukkua enkä edes ruveta ihmettelemään. Tutuista ei kukaan enää uskallakaan koska olen käynyt ensimmäisten päälle ja lyönyt naamaan, ja vaikka olen hävinnyt, olen lyönyt maasta ja purrut kiinnipitelevää kättä tumpun läpi."
- ote s. 100-101
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Olen kirjoittanut lyhyesti Poikakirjasta jo Sanojen aikaan, silti lyhyesti: tämä romaani on tehnyt ison vaikutuksen, etenkin sitaatissa yhdestä näkökulmasta kuvattu Pieni, noin 10-vuotiaan romaanin kertoja Ollin vuotta nuorempi pikkusisko. Huomaan julkiseen keskusteluun tänä syksynä 2010 ilmaantuneen viisaan pojan hahmon, jota aikuiset tv:ssä ihastelevat. Sen sijaan Pieni tuntuu olleen vähemmällä huomiolla.Kenties syy on se, että kirjallisuuden ammattilukijat ovat (onneksi!) pidättäytyneet lukemasta kirjan hahmojen toimintaa oireena, jolle pitäisi antaa diagnoosi. Lapsi ei sitä tässä kirjassa tee (tai Olli puree), eivätkä aikuisetkaan. Eletään 1960-lukua Hämeelinnassa, satunnaisten tulojen yrittäjäperheessä ja sitaatin kertoja havainnoi omalla ehkä epäluotettavalla tavallaan maailmaa. Teos kunnioittaa lasta ja jokaisen erityisyyttä ja näkee paljon koomista aikakauden kasvatusihanteissa ja aatteissa, jotka pukeutuvat kurin pukuun. Teos ei ole nostalginen tavalla joka keräisi helppoja nauruja, mutta jättää miettimään lasta kasvatuksen kohteena ja aikuisten rajallista ymmärrystä aikuisuudessa.
VastaaPoista