torstai 18. joulukuuta 2008

Claes Andersson: Salto mortale. Suom. Liisa Ryömä. WSOY, 2006

"Kun Ralf oli käynyt hänen luonaan kuukauden, yhteensä kahdeksan kertaa, hän kysyi halusiko Ralf asettua divaanille, "se on samanlainen kuin mitä Freud käytti Berggassella, kokeile, ehkä se auttaa sinua rentoutumaan ja sulkemaan pois sen mikä ei ole oleellista". Ralf epäröi mutta asettui sitten varovasti selälleen. Pirkko istui sivulla, hänen päänsä takana, niin että Ralf ei nähnyt häntä. Kun Pirkko oli vaiti, Ralf saattoi kuulla miten hänen vatsansa kurisi, pulputti ja kujersi. Yleensä se kujersi ystävällisesti tai puolueettomasti. Mutta joskus kurina oli halveksuvaa ja torjuvaa, se ilmaisi tyytymättömyyttä tai moitti häntä siitä mitä hän oli tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tällä mahalla oli uskomattoman monia eri äänensävyjä ja se ilmaisi itseään selvin sanoin, se näki hänen lävitseen ja tiesi tarkkaan milloin hän yritti kiemurrella tai vaieta jostain mistä oli mahdoton puhua!"

- ote s. 212-213

Tämä romaani on juonenkäänteiltään nopea, alkaa kuolleesta miehestä, joka toimii kuin elokuvan juonen liikuttaja. Johonkin kirjoittajaryhmään romaani sopisikin juonenkuljetuksen esimerkiksi. Hahmot ovat kuin näkymättömän juonenkuljettelijan sätkynukkeja ja tulevat ns. puukotetuiksi selkään. Ehkä heidän kohtaloidensa arvoitus kätkeytyy romaanin salto mortale -nimeen. Pidän kovasti tämän kirjailijan tavasta antaa hahmoilleen ongelmia ja näyttää, miten hahmot tulevat autetuiksi. Tässä romaanissa suorastaan loistaa yksi terapian kautta henkisen ryhtinsä löytänyt mies, joka uudelleensyntyy terapeuttisessa istunnossa.