tiistai 17. elokuuta 2010

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille. Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus, 2010

"Hän puhui ruotsia vahvalla puolalaiskorostuksella mutta hallitsi sanaston täydellisesti. Joka ilta hän makasi vuoteella hiusverkko siististi permanentattujen, tuhkanvaaleitten hiustensa suojana ja kissamaisen vinot silmälasit nenällään ja luki sanakirjaa täsmälleen neljännestunnin ajan. "Ach, minä luen joka ilta kaksi sivua sanoja. Vuodessa opin enemmän sanoja kuin useimmat ruotsalaiset tuttuni osaavat." Se piti todennäköisesti paikkansa. Mutta kun hän puhui, sanat putoilivat yksitellen, vailla asiayhteyttä, ikään kuin uuden vieraan kielen taito ei olisi riittänyt antamaan sanoille merkitystä. Puhe kuulosti merkillisen käsittämättömältä vaikka oli kieliopillisesti virheetöntä. Se oli vain tyhjiä, mekaanisia ääniä."

- ote s. 122

Tässä romaanissa päähenkilömies löytää identiteettinsä uudessa kotimaassaan Uudessa Seelannissa tyttärensä kuoltua. Vanhassa Euroopassa musiikin, juutalaisuuden ja puolalaisuuden kudelma on määrännyt miehen elämää. Tunnelmana surumielisyys nousee pääosaan. Niin kuin Olssonin esikoisessa, tässäkin romaanissa kerronta ja kieli soljuvat helposti, jopa niin että oheisen sitaatin on tarkoitus kuvata vaikutelma, joka itselleni tulee lukemisen jälkeen: kaunista oli, mutta jotenkin tyhjää? Mestariteoksena en osaa tätä ajatella, ns. hyvään elämään ohjaavana (feelgood)kaunona kylläkin: hyväksy se, mitä et voi muuttaa ja muuta mitä voit. Kirjassa on kyse ehkä eniten muistojen käsittelystä, uudelleentulkinnasta.