Tapani Bagge: Kummisedän hautajaiset. Tammi, 2008

"Päiväsaikaan Hällän naulakkoon jätetyt vaatteet ovat asiakkaan omalla vastuulla. Isotoopin lainapeite oli kuitenkin sitä kokoluokkaa, että vain itsemurha-aikeissa oleva sivullinen olisi uskaltanut tarttua siihen. Kun Isotooppi puki vanhan vaaleanruskean poplarin päälleen, se kutistui silmissä ja alkoi kinkoa hartioista ja rinnasta ja hauisten kohdalta. Napit eivät yltäneet kiinni eikä vyö riittänyt mihinkään.

Hällän ulko-ovelle nousevissa portaissa, käytävänmutkan suojassa, Isotooppi veti takkinsa taskusta vanhan Villin lännen revolverin ja näytti sitä Allulle. Rauta oli iso, mutta Isotoopin kourassa se vaikutti lelupyssyltä.

- Mulla on tämmönenkin. Kaiken varmuuden välttämiseksi.

Allu hätkähti sisäänpäin ja nyökkäsi Isotoopille.

- Hyvä. Pistä se nyt pois.

- Nelivitonen Colt Peacemaker. Juho Kaaponpoika Helapäällä oli tämmönen.

- Pistä se nyt pois.

- Kai sä tiedät Helapään Juhon?

- Onko se joku sun Riksun-tuttus?

- Pönttö, sehän oli Härmän häjy villissä lännessä. Mitä luulet, sopisko mulle semmonen panosvyö ja kotelo tohon lonkalle?

- Pistä nyt toi pois, Allu toisti. Isotoopin ottaminen turvamieheksi ei enää tuntunut yhtä hyvältä idealta kuin vielä hetki sitten. - Mistä sä ton sait?

- Kaupunginpuistosta."

- ote s. 85

Tämä seitsemäs Tapani Baggen dekkari sijoittuu Hämeenlinnaan. Sarjaa kantaa tässä poliisinaisen ja taparikollismiehen romanssi ja se, miten pariskunta onnistuu tai ei onnistu kätkemään yhteistä lastaan ilman että työt vaarantuvat. Nyt poliisinainen valmistautuu räjähtäneen kummisetänsä hautajaisiin ja miehensä koheltaa lapsenvahtivuorollaan rikollisten rikollisjahdissa. Hahmojen puheessa on tavoitettu jonkinlainen viljelijäoveluus, jota saatan pitää hämäläisyytenä.Kaahaukset hyviä munkkikahveja tarjoavalle näköalapaikalle tuottavat juonenkäänteitä vähintään yhtä tiuhaan kuin legendaarinen Hälläpyörä-ravintolakin. Baggen dekkarien fanit käynevät siellä ennen kuin se sulkee ovensa nykypaikallaan vuoden 2008 lopussa. Tässä mielenmaisemassa "Riksu" on Riihimäki tai sen vankila, ja "Orkku" on Orivesi.

Sofi Oksasen "Viimeiset kengät" -novelli teoksessa 2000-luvun Decamerone. WSOY, 2007

"Kun nainen alkoi pakata tavaroitaan valmistellessaan muuttoa pois heidän yhteisestä kodistaan, hän huomasi etsivänsä samalla hyviä muistoja siitä, mitä heillä oli joskus ollut. Mies oli lähtenyt työmatkalle viikoksi ja sen aikana naisen oli määrä kadota asunnosta jäljettömiin, ja niin hän aikoikin tehdä. Hyviä muistoja nainen etsi siksi, ettei muistanut niitä olevan kuin seksistä, ja hän olisi kovasti halunnut löytää niitä muustakin. Hän ei vain saanut mieleensä yhtään, vaikka olihan niitä oltava, olihan. Naisesta tuntui tärkeältä saada käsiinsä edes jotain, mitä tahansa: elokuvalippu illalta, joka ei ollut päätynyt riitaan tai berliiniläinen metrolippu matkalta, jolla kaikki oli hyvin sängyn ulkopuolellakin. Mitä tahansa, sillä hän tarvitsi todisteen, että oli mennyt elämässään eteenpäin, merkkejä siitä, että oli ollut kerrankin suhteessa, jossa hyviä asioita liittyi muuhunkin kuin seksiin."

- ote novellin alusta, sivulta 134

Antologia on täynnä erilaisia naistaitelijoiden sovelluksia eroottisesta ja ns. eurooppalaisesta, boccacciolaisesta juoninovellista. Osa kirjoittajista luottaa proosaan, osa lyriikkaan, osa kuvan ja sanan liittoon, esim. sarjakuvaan.Sofi Oksasen tämä novelli suorastaan loisti esille. Hyvin kirjoitettu, tavalla, joka ei muistuta Suomessa mitään muuta kuin itseään. Tätä antologiaa satuin lukemaan rinnan kotimaisten miesprosaistien Miehen rakkaus -antologian kanssa (Gummerus 2008). Tulipahan nähtyä monia tyylilajeja, joilla seksistä ja rakkaudesta kirjoitetaan eri sukupuolten näkökulmasta Suomessa.

Claes Andersson: Salto mortale. Suom. Liisa Ryömä. WSOY, 2006

"Kun Ralf oli käynyt hänen luonaan kuukauden, yhteensä kahdeksan kertaa, hän kysyi halusiko Ralf asettua divaanille, "se on samanlainen kuin mitä Freud käytti Berggassella, kokeile, ehkä se auttaa sinua rentoutumaan ja sulkemaan pois sen mikä ei ole oleellista". Ralf epäröi mutta asettui sitten varovasti selälleen. Pirkko istui sivulla, hänen päänsä takana, niin että Ralf ei nähnyt häntä. Kun Pirkko oli vaiti, Ralf saattoi kuulla miten hänen vatsansa kurisi, pulputti ja kujersi. Yleensä se kujersi ystävällisesti tai puolueettomasti. Mutta joskus kurina oli halveksuvaa ja torjuvaa, se ilmaisi tyytymättömyyttä tai moitti häntä siitä mitä hän oli tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tällä mahalla oli uskomattoman monia eri äänensävyjä ja se ilmaisi itseään selvin sanoin, se näki hänen lävitseen ja tiesi tarkkaan milloin hän yritti kiemurrella tai vaieta jostain mistä oli mahdoton puhua!"

- ote s. 212-213

Tämä romaani on juonenkäänteiltään nopea, alkaa kuolleesta miehestä, joka toimii kuin elokuvan juonen liikuttaja. Johonkin kirjoittajaryhmään romaani sopisikin juonenkuljetuksen esimerkiksi. Hahmot ovat kuin näkymättömän juonenkuljettelijan sätkynukkeja ja tulevat ns. puukotetuiksi selkään. Ehkä heidän kohtaloidensa arvoitus kätkeytyy romaanin salto mortale -nimeen. Pidän kovasti tämän kirjailijan tavasta antaa hahmoilleen ongelmia ja näyttää, miten hahmot tulevat autetuiksi. Tässä romaanissa suorastaan loistaa yksi terapian kautta henkisen ryhtinsä löytänyt mies, joka uudelleensyntyy terapeuttisessa istunnossa.

Henning Mankell: Kiinalainen. Suom. Laura Jänisniemi.Otava 2008 (alkuteos 2008)

"Molemmat purskahtivat nauruun.

- Mitä sinä nykyään ajattelet Kiinasta? Mitä siellä tapahtuu?

- Olen varma että meneillään on suunnaton voimainmittelö. Puolueen sisällä, maan sisällä. Samaan aikaan kommunistinen puolue haluaa osoittaa ulkomaailmalle, sinun ja minun kaltaisille ihmisille, että taloudellinen kehitys on yhdistettävissä valtioon, joka ei ole demokraattinen. Vaikka kaikki länsimaiden liberaalit ajattelijat kiistävät sen, puolueen diktatuuri on sopusoinnussa taloudellisen kehityksen kanssa. Se herättää tietysti meissä levottomuutta. Siksi Kiinassa ammutuista niskalaukauksista puhutaan ja kirjoitetaan niin paljon. Vapauden ja avoimuuden, lännessä suuresti palvottujen ihmisoikeuksien, puutteesta tulee meidän aseemme Kiinaa vastaan. Minusta se on tekopyhää, koska omassa osassamme maailmaa on Yhdysvaltain ja Venäjän kaltaisia maita, joissa ihmisoikeuksia loukataan päivittäin. Lisäksi kiinalaiset tietävät, että haluamme käydä kauppaa heidän kanssaan hinnalla millä hyvänsä. He näkivät lävitsemme 1800-luvulla, kun päätimme tehdä heistä kaikista oopiumin väärinkäyttäjiä ja siten hankkia itsellemme oikeuden käydä kauppaa omilla ehdoillamme. Kiinalaiset ovat oppineet, mutta he eivät tee samoja virheitä kuin me. Niin minä ajattelen ja tiedän, että johtopäätökseni ovat tietysti puutteellisia. Tekeillä on jotain paljon suurempaa kuin pystyn hahmottamaan. Emme voi käyttää Kiinassa omia vatupassejamme mutta olemmepa mitä mieltä tahansa, meidän on kuulosteltava kunnioittavasti, mitä on tekeillä. Nykyään vain ääliö ajattelisi, ettei sikäläisillä tapahtumilla ole vaikutusta omaan tulevaisuuteemme. Jos minulla olisi nyt pieniä lapsia, hankkisin kiinalaisen lapsenvahdin ja pitäisin huolen siitä, että he oppivat kielen.

- Poikani sanoo ihan samaa.

- Siinä tapauksessa hän on kaukonäköinen."

- ote s. 599-600

Tämä on minusta parasta Mankellia vuosikausiin. Kirjailija on visioinut yhden mahdollisen tulevaisuudenkuvan fiktion keinoin, yhdestä maailman suurvallasta; uudenlaisen imperialismin, joka liittyy Kiinan ja Afrikan suhteisiin. Pohjoismainen lukija löytää fakta-ituja Mankellin fiktiolle maailmantalouden pikku-uutisista. Jotkut lukijat ovat pitäneet juonta hivenen epäuskottavana, liityn tällaisen lukijoiden kerhoon, kuten sellaistenkin, joitten mielestä on mukava lukea vaihteeksi Mankellilta varttuneesta naispäähenkilöstä. Göteborgin kirjamessuilla kirjailija kertoi siirtäneensä romaanin julkaisuaikaa Ruotsissa. Juonen luettuaan saattaa ajatella, että siirto on liittynyt Pekingin olympialaisten läheisyyteen, sillä useiden vuosisatojen ajalle ajoittuva juoni on osin kulttuurikriittinen.

Menittekö te bussilla naimisiin - ja muita lasten tärkeitä kysymyksiä. Toim. Roope Lipasti. Edita, 2008

"Miksi meressä ei ole tulppaa?
- Simo, 3.

- Koska siellä ei ole viemäriäkään. - Toppe, 7.

- Koska se ei ole mikään kylpyamme - Valtteri, 8.

- Koska jos se tulppa aukeaisi, kaikki vedet lähtisivät. - Severi, 8.

- Siksi, että vesi pysyisi pinnalla. - Jaakko, 8."

- ote s. 86

***

"Osaako puput kellua?
- Ville, 3.

- Kelluminen perustuu siihen, että kelluvan olion tai sen kelluvan osan ominaispaino on pienempi kuin veden. Koska rasvat ovat vettä kevyempiä, suurikeuhkoisen lihavan ihmisen on helpompi kellua kuin laihan henkilön. Vettyvä turkki taas on ominaispainoltaan vettä painavampi, joten pupujen kelluminen on epätodennäköistä varsinkin, kun kaikki jäniseläimet ovat lihaksikkaita, vähärasvaisia ja suuriluisia - hyviä juoksemiseen mutta huonosti uimiseen sopivia. Keskimäärin jäniseläimet pyrkivätkin välttämään uimaan joutumista. Uidessa kellumisen päämääränä on vähentää energiankulutusta.
- Mikko Nikanmaa, eläinfysiologian professori"

- ote s. 49

Kirjailija, toimittaja Roope Lipasti tuo esille lasten ajattelun anarkistisuutta toimittamassaan antologiassa. Se pohjautuu lasten vanhemmilleen ja toisilleen tekemiin kysymyksiin. Kyse on jostakin samantapaisesta kuin Mark Levengoodin Ruotsissa toimittamissa lasten viisaiden hassunkurisuuksien kokoelmissa (suom. Vanhat tädit eivät muni, 2002 ja Ystävä sä lapsien anna villoja, 2004). Kuitenkin Lipastin ote on kunnianhimoisempi, tuottaa näkyviin aikuisten hullunkurisuudenkin. Lasten kysymyksiin voi tarjota asiallisia asiantuntijavastauksia yhtä hyvin kuin arjen näännyttämän aikuisen vitsejä toisille aikuisille. Ne asettuvat kirjassa samalle viivalle lasten lapsille antamien vastausten kanssa. Kustantaja on tiedekustantamo Edita. Kirja voi parhaimmillaan parantaa aikuisten läsnäoloa lasten seurassa, tarkkaavaisuutta lasten puheelle. 

Marguerite Duras: Kirjoitan. Suom. Annika Idström. Like, 2005

"Lukija haltioituu kirjailijan loihtimasta rajattomasta, kuin veteen liuenneesta maailmasta, jossa hänen henkilönsä tuntuvat kulkevan loputonta kehää käyden voimiensa äärirajoilla turhaa vuoropuhelua rakastamisen mahdottomuudesta, turhaa sikäli jos odottaa sen johtavan johonkin. Haltioituu kielestä, venytetyistä, kesken jäävistä lauseista ja murtumista kielen rytmissä, toistoista joissa kirjailija yhä uudestaan koettelee kertomisen rajoja. Yksitoikkoisuuteen asti toistuvista sanoista: rakkaus, rakastettu, huuto, kyyneleet, meri, yö. Loihtimisesta, niin. Jonkin asian esille manaamisesta, tuntemattoman, salaisen asian..."


- esipuheesta, jossa teoksen suomentanut Annika Idström luonnehtii Duras´n tuotantoa.

Elokuvaohjaajana ja kirjailijana tunnettu Marguerite Duras (1914-1996) on ollut yksi ranskalaisen kulttuurin tunnetuimpia boheemeja. Alkoholismi ei estänyt häntä tekemästä tuotantoa, joka kattaa noin sata teosta, elokuvakäsikirjoituksia ja näytelmiä. Suomessa tunnetaan varmasti parhaiten elokuvattukin romaani Rakastaja (alkuteos 1971, suomennos 1985). Sivumäärältään suppea Kirjoitan-teos on yksi mieleenjäävimmistä kirjailijoiden itse-esittelyistä, joita olen lukenut. Annika Idströmin Duras-esittely on valaiseva alku tälle "kirjailijan kaunokirjalliselle testamentille". Duras 78-vuotiaana muisteli yhtä kertomustaan ja lavensi sitten muistelun kirjaksi. Lukiessaan voi kuulla tekstin ääneen luettuna, radion ääniteoksena.

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia. Suom. Kristiina Rikman. Otava, 2008 (alkuteos 2007)

"Maksaakseen korot lainasta, jonka takuuksi isoisä oli kiinnittänyt maatilansa, hän sahasi lankkuja miehelle nimeltä Rune Carlsen. Hän sai dollarin jokaiselta sahaamaltaan tuhannelta jalalta. Uudelle palstalle siirtyminen teetti paljon raskasta työtä, josta ei palkkaa herunut. Sama juttu jos kone rikkoutui, ja sitä sattui usein. Saha oli vanha. Isä työskenteli pellolla aamuneljästä kuuteen ja iltaseitsemästä aina pimeän tuloon asti. Amerikkalainen sanonta, että kova työ takaa menestyksen, oli hänen kohdallaan törkeä valhe. Muutaman vuoden raadannan jälkeen, juuri kun kaikki alkoi sujua, julistettiin lunastusoikeus menetetyksi.

Nuo menetetyt kahdeksan hehtaaria piinasivat isääni koko loppuelämän. Ei hän menetettyä maata surrut vaan sitä, että ponnistelut sen pitämiseksi olivat murtaneet jotain hänen isässään. Ei hän sitä koskaan sanonut, mutta olen ollut ymmärtävinäni, että niin siinä kävi. Lama, hän kirjoitti, tuo mukanaan paljon muutakin kuin taloudellista kurjuutta, muutakin kuin sen, että on tultava toimeen entistä vähemmällä. Se saattaa olla pienin paha. Ylpeät ihmiset huomaavat saaneensa taakakseen onnettomuuksia, joita eivät ole itse aiheuttaneet, mutta juuri tuon ylpeyden takia he tuntevat epäonnistuneensa perinpohjin. Laskujen karhuajat ansaitsevat elantonsa halventamalla ja nöyryyttämällä ylpeitä ihmisiä. Se on heidän viimeinen keinonsa. Lujaluonteisista ihmisistä tulee voimattomia. Voimattomien puheet oikeudenmukaisuudesta ovat tyhjiä puheita. Se, että kaikki olivat "samassa veneessä", oli heikko lohdutus. Ne maanviljelijät, jotka olivat laman alkaessa velattomia, saattoivat itse asiassa parantaa asemaansa ostamalla maata ja maatalouskoneita polkuhintaan. Lamavuosina maanviljelijät joko rikastuivat tai köyhtyivät. Me köyhdyimme. Laskujen karhuajilla oli kasvot. Kenties yksi heistä nautti juuri siitä, että saattoi nöyryyttää Ivar Davidsenia tämän esikoispojan tähden. Kenties Lars oli nähnyt miten isältä karhuttiin kerran toisensa jälkeen rahoja, joita hänellä ei ollut, ja kenties Lars odotti isän puristavan kätensä nyrkkiin ja iskevän vasemman suoran kiusaajansa leukaan ja sitten nopean oikean koukun tämän vatsaan. Mutta niitä iskuja ei isketty, ei silloin eikä myöhemminkään."

- ote s. 31-32

Elegia tarkoittaa kirjallisuudessa tunteellista, kaihomielistä runoa. Antiikin Kreikassa elegia oli hautajaisissa esitetystä surulaulusta kehittynyt lyriikan laji. Kun norjalaisjuurinen Siri Hustvedt (s. 1955) nimesi uusimman romaaninsa Amerikkalaiseksi elegiaksi, se kertoo romaanin tunnelmasta paljon. Kirjailijan tuotantoon tutustuminen kannattaisi alkaa tästä Kaikki mitä rakastin -romaanin jälkeen tuoreeltaan suomennetusta romaanista, koska teoksella on nykyhetkeen sijoittuvan juonen lisäksi erityisen koskettava alataso. Teos on yhdenlainen kuvitteellinen esimerkki siitä, millaista materiaalia itse kukin saattaa jättää itsestään jälkipolville ja miten eri tavoin sitä voidaan käyttää oman identiteetin pohdintaan. Teos tuntuu olevan nimenomaan amerikkalaiseksi nimettävissä, koska valtavan työteliäiden miesten ns. uudisraivaaja-aihe on ollut keskeinen amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Päähenkilön emigantti-isoisä ja isä edustavat sitä.

Marjo Niemi: Miten niin valo. Teos, 2008

"Siven tuijottaa kuvaansa hotellihuoneen vessanpeilistä ja ajattelee että parempi nyt kuin ei milloinkaan. Näkymä on täydellinen, se huvittaa katsojaa, vaikka mahanesteet tilailevat hissiä ruokatorvessa. Meikkiä poskella ja tukka matkalla vasempaan päin. Ajatus riistäytyy kallosta ja Siven kuvittelee, kuinka tukka irtoaa kokonaisena läjänä ja paiskautuu vasempaan seinään, puhkaisee sen ja räjähtää naapurihuoneen vessaan jossa maalaismies pesee hampaita laskien mielessään bonuspisteitään. Tukan ilmestyessä laskutoimitus lakkaa ja mies miettii: oliko se tukka vai lintu? Lintu tietenkin, eihän tukat matkusta ilmassa. Mutta eiväthän linnutkaan puhkaise seiniä. Miehestä piittaamatta tukka jatkaa matkaansa ja suhahtaa Helsingin taivaalle ennen kuin miehen seuralainen huomaa mitään muuta kuin ohi menevän tuulenvireen (jolloin hän ajattelee kuolleen isoäitinsä olevan taas paikalla). Tukan perässä on nopeasti kiihkeitä lintuja (siitä tulisi oiva pesä), joita tukka pakenee alemmas, mutta siellä se kerää valtavan joukon kateellisia kaljuja, jotka mistään välittämättä näkevät tukassa toivonkipinän (osa jää juostessa bussin alle ja yksi saa kohtauksen). Tukka kyllästyy ja ottaa korkeutta, jättää kaljujen harventuneen joukon haromaan ilmaa ja polkemaan jalkoihinsa toisiaan siihen asti kunnes yksi toisensa jälkeen he pistävät hatut nyt verisiin kaljuihinsa eivätkä kerro tapahtuneesta kotonaan, eikä työpaikalla. Silloin tukka on jo puhkaisemassa ilmakehää ja lopulta se kelluu avaruudessa, pitää värinsä ikuisesti ja näkee paljon enemmän kuin Siven. Ehkä tukka myös ymmärtää jollakin tavalla syvällisemmin, nyt etäisyyttä saaneena Sivenin elämän ongelman ja lähettää mahdollisesti toivoa maahan entiselle omistajalleen tai sitten ei. Avaruudessa kaikki on niin kovin yksinkertaista, myös se että maassa nyt ei vain voi ymmärtää kaikkea. Eikä ehkä pidäkään, ajattelee tukka haukotellen, mutta kiertää itsekin jotakin tietämättään."

- ote s. 139-140

Teos on todella ilahduttava yllätys. Romaani askelluttaa yhteen kaksi viikkoa keittiönsä lattialla maanneen jätetyn vaimon, yhden taiteilijan ja mielenterveyttään epäilevän lääkärin. Se vie lukijan katsomaan nykynaisen itselleen tekemiä tabuja, mm. ylitunnollisuutta. Yllätys on siinä, että teos on hauska. Ensimmäistä kertaa näen, miten kaikkitietävä kertoja onnistuu kotimaisessa proosassa. Aivan kuten otteen tukka, kertoja etäännyttää ongelmat mahdollisiksi käsitellä. Hiljaisista oman elämänsä todistajista tulee aktiivisesti kohtaloitaan muokkaavia hahmoja, sellaisia räväköitä, joita moni naislukija on toivonut nykyproosaan. Valomotiivilla kyllästetty teos saa loppunsa kautta varmasti monta tulkintaa elämän rujon kauneuden puolesta.

Charles Dickens: Suuria odotuksia. Suom. Alpo Kupiainen. 8.painos. Karisto, 2008 (alkuteos ilmestyi vuosina 1860-1861)

"Mieleni kävi sangen rauhattomaksi kalpean nuoren herrasmiehen vuoksi. Mitä enemmän ajattelin tappeluamme ja muistelin kalpeata nuorta herrasmiestä hänen maatessaan selällään, kasvot asteittain yhä enemmän pöhöttyneinä ja verisinä, sitä varmemmalta minusta tuntui, että minulle tehtäisiin jotakin. Minusta tuntui, että kalpean nuoren herrasmiehen veri oli minun päälläni ja että laki sen kostaisi. Minulla ei ollut selvää käsitystä, millaisten rangaistusten alaiseksi voisin joutua, mutta käsitin kyllä, etteivät maalaispojat saaneet tepastella seudulla, tehdä tuhojaan hienoston taloissa ja karata Englannin opiskelevien nuorten kimppuun saattamatta itseään alttiiksi ankaralle rangaistukselle."

- ote s. 103

Hain klassikkokirjailija Charles Dickensin (1812-1870) tuotantoa kirjaston hyllystä John Irvingin vinkistä. Tuulesta temmattu tyttöystävä -teoksessa (suom. Kristiina Rikman 1996) Irving ylistää Dickensiä yhtenä suosikkikirjailijoistaan, eläydyttävien henkilöhahmojen luojana. Etenkin Suurten odotusten Pip on itsekin muistettavia hahmoja luovan Irvingin suosikki. Niin totta! Pipin avoin oveluus ja kyky nähdä tietyssä määrin häntä vallassaan pitävien ihmisten olemukseen on ihastuttava. Sen parissa saattaa viettää vaikka koko talven. Se joka nauttiikielellisestä huumorista ja tilannekomiikasta, suurista, elämänuskoisista juonista ja suurten tunteiden hahmoista, löytää kirjailijansa Dickensistä.

Steve Martin: Tavaratalon tyttö. Suom. Sanna Manninen. Seven-pokkaripainos 2004

"Luultavasti nämä tapaamiset muovaavat eniten hänen elämäänsä viisikymppisenä. Hän keräilee nautintoja ja kipuja tapailemalla ballerinoja ja kirjastonhoitajia, kunnon naisia joilta puuttuvat oikeat feromonit, sekä kaheleita. Hän on kuin lapsi joka opettelee mikä on liian kuumaa kosketettavaksi, ja hän toivoo että kaikki nämä kokemukset yhdistyisivät elämänfilosofiaksi, joka sitten muuntuisi vaistoksi. Tämä naistenmetsästykseksi naamioitunut tarve etsiä totuutta on välttämätön, koska hän ei nuorena tarkkaillut naisia kunnolla. Hän ei koskaan lajitellut naisia tyyppeihin eikä luetteloinut heidän neuroosejaan, jotta voisi tunnistaa ne pienimmästäkin vihjeestä. Nyt hän ottaa tukiopetusta naimisessa, jotta oppisi käsittelemään hyökkäyksiä, loukkauksia, väärinymmärryksiä ja käsittämättömiä temppuja, jotka hänestä näyttävät olevan seksin väistämätön tulos. Hän ei kuitenkaan tiedä olevansa niin vakavalla asialla, hän uskoo olevansa poikamies, joka pitää hauskaa."

- ote s. 66-67

Ote on Steve Martinin, nyky-Hollywoodin suosikkinäyttelijän romaanista. Teoksen ilmestyessä siitä suunniteltiin elokuvaa, kirjoittaja-Martin toivoi tuolloin miljonääri-päähenkilöksi näyttelijä-Martinia, mikä onnistuikin. Onnistumisen voi päätellä draamakomediasta Shopgirl (2005).Romaanissa viisikymppinen päähenkilö kipuilee viattomasti naissuhteineen ja tunteineen, kun vastaan osuu mielialalääkkeiden voimin tylsää tavaratalotyötään jaksava nuorehko Mirabelle.Teksti on sujuvaa ja nasevuuksia riittää. Alati olo on kuin elokuvaa odotellessa, mutta myös tunne kuin kirja olisi kirjoitettu romanttisessa mielessä jollekulle elävän elämän Mirabellelle.Romaani on pinnallisen elämän hauska satiiri aina kun ei jätä miettimään, missä menee tirkistelyn raja. Elokuvassa miehen ihailullinen kerronta saattaa onnistua olemaankomediallisempaa kuin romaanissa. Romaani etenee nyt-hetkessä ja luvut laajennetun kohtausluettelon tapaan (nasevasti otsikoituina, kuten luku "Sukupuoliyhdyntä").

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit. Tammi, 2007

"Tor tuijotti kahvikuppiaan ja mietti mitä hän oli oikein sanonut, mitä isä oli oikein sanonut.

Isä katsoi häntä suoraan silmiin.
- Minä en ole sinun isäsi, hän sanoi. - Olen veljesi.
- Velipuoli, Margido sanoi.
- Teidän kaikkien kolmen, isä sanoi. - Velipuoli.
- Tiedän, Margido sanoi. - Mutta ei sinun tarvitse sanoa enempää, äitihän on juuri kuollut.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, Tor kuuli kuinka halko kaatui takassa, mutta ei kääntynyt katsomaan, lensikö puulattialle kekäleitä. Mitä täällä oikein tapahtui, hän kohotti katseensa Margidoon, mitä tämä höpötys velipuolista oikein oli?
- Minä en ollut koskaan Annan kanssa, isä jatkoi odottamattoman kovalla äänellä ja suoristi kaulansa. - En ollut koskaan äitinne kanssa! Minä vain menin hänen kanssaan naimisiin."

- ote s. 282-283

En ole kuvitellut eläytyväni esim. sikalan pitäjän elämään, tai ökyrikkaan, kattokassismaisen miesystävän kanssa lapsen haluavaan mieheen, mutta nyt... Jälleen kerran kirjaston käyttäjien lukuvinkeille kiitos! Kirjailija Ragde liittyy arkisen suvaitsevaisen, huumorintajuisen kirjansa ansiosta Norjan nykykirjallisuuden suomeksi saatavilla olevaan kärkeen, johon mm. Linn Ullmann, Nils Fredrik Dahl, Erlend Loe, Torgrim Eggen ja tietenkin dekkaristit kuuluvat.Jopa vaikeat aiheet, kuten vanhuksen hoidon laiminlyöminen ja erakoituminen maatilan työtaakan alle, päätyvät tämän Berliininpoppelit-romaanin Erakkoravut-nimisessä jatko-osassa tavalla, jonka oli pakko enteillä jatkoa. Ja sitähän saatiin Ragdelta vielä Vihreät niityt -romaanin verran.

Niels Fredrik Dahl: Matkalla ystävän luo. Bazar, 2007

"Silloin tällöin mietin, millaista kaikki olisi ollut, jos Kreivi olisi tullut avaamaan oven sinä iltana, tai jos Magnen äiti olisi päästänyt minut heille. Tai jos olisin voinut mennä Simenin luo aiemmin. Tai jos olisin jäänyt pyöräkellariin. Tai jos olisin halunnut olla kotona. Mutta ajatteleminen on vaikeaa. On kyllin vaikeaa miettiä sitä, millaista minulla on ollut näinä yli kolmenakymmenenä vuotena sen jälkeen kun kurkistin sisälle Kreivin ikkunasta ja ymmärsin, ettei Karin tanssinut minulle. Varmaa on se, että nyt minä istun Kreivin tuolilla ja näen Karinin valkealla seinällä. Hän on nyt minun, olen saanut hänet perinnöksi. Projektori on alkanut pitää uhkaavaa ääntä, enkä tiedä miten kauan filmikelat kestävät. Olen kuullut, että filmit voi siirtää videokaseteille, mutta minulla ei ole rahaa sellaiseen eikä videonauhuriinkaan. Tai televisioon, sen puoleen. Ne kestävät niin kauan kuin kestävät, kuten kaikki muukin."

- ote s. 209

Norjalainen Niels Fredrik Dahl (s. 1957) kertoo tässä teoksessa ja uudemmassa romaanissaan Viime kesänä (suom. 2008) tarinoita, joissa tapahtuu ulkoisesti vähän, mutta päähenkilön mielessä sitäkin enemmän. Aiheet ovat rankkoja, mutta niiden käsittelytapa hahmoa kunnioittavaa, eleettömän kuulasta.

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - muistiinpanoja Beninistä. Suom. Saara Villa. Schildts, 2003

"- Kiitos, sanoin temppelialueella miehelle joka oli tulossa kertomaan pytonkultista. - Olen käynyt täällä aikaisemminkin. Haluan vain puhua käärmeiden kanssa.

Ulos kannettiin iso käärme, se painoi hartioilla, se oli hidas ja viileä ja himmeävärinen, jälkeenpäin kämmeneni tuoksuivat pitkään savulta. Menin sisään temppelissä olevien käärmeiden luo. Tällä kertaa niitä oli sekä oikealla että vasemmalla. Kapeissa valojuovissa leijui tomukultaa, pimeä päivänkajo läjien ja kerien välissä, minä puhuin niille, epämääräisistä vyyhdistä erkaantui kaksi nuorta käärmettä, ne liukuivat kohti pää koholla kuin kaksi korkeakeulaista laivaa, kiertyivät toistensa ympäri, minä peräännyin hitaasti, puhuin edelleenkin, matalalla äänellä, ne kuuntelivat, seurasivat. Jossakin takanani oli huolimattomasti kokoon kiertynyt vanhempi käärme, raukea ja unenraskas, en voinut päästä sen ohi pyyhkäisemättä sitä hameenhelmoillani, pysähdyin, laivakäärmeet saavuttivat minut, kuuntelivat edelleen alkaessaan kohottautua, hakivat tukea jaloistani leningin ohuen kankaan alta - kuuntelivat."

- ote s. 113

Matkakirjallisuus oli tulossa keväällä yhden lukupiirin aiheeksi, kun menin Hämeenlinnan pääkirjastossa matkakirjallisuuden hyllyille oikeastaan etsimättä mitään tiettyä teosta ja löysin tämän Vivi-Ann Sjögrenin "muistiinpanojen" kokoelman. Pitkin kesää kokoelma piti Afrikan mielessä ilmavana, unenomaisten, lempeiden ja tarkkanäköisten tilanteiden kokoelmana. Kirjailija ei yritä tulkita jotakin keskeneräistä Afrikkaa tai lukijaa valmiiksi. Vaikeissakin aiheissa voi levätä tämän esikokijan matkassa.Oletan erään lukupiiriläisen vinkistä Eero Paloheimon teoksen Tämä on Afrikka (WSOY 2007) tarjoavan puolestaan kovaa Afrikka-mielikuviemme ravistelua. Ehkäpä tuokin teos ilmestyy eteeni joku päivä kuin lahja.

Dame Edna Everage: My Gorgeous Life. Pan Books in association with Macmillan, 1990.

"Dame Edna Everage: arguably the most popular and gifted woman in the world today. Housewife, investigative journalist, social anthropologist, swami, chanteuse, Megastar.

She was the terrified prisoner of the Nazis in the early years of the Second World War. She was shown things in a lonely Melbourne park that caused her to run for her life. In 1946 she married lord Norm Everage and in the 50s began her rise to the Megastar community.

MY GORGEOUS LIFE is an impassioned and forthright book about Dame Edna's life and times. Her schooldays; her wedding night; motherhood; superstardom... and bereavement.

She talks intimately about her failures and successes; about her unchallenged eminence in the theatre; about her vulnerability and about the mystery that surrounds her. This is a woman's book that men will love.

More than a show-biz autobiography, more than a housewife's diary, more than a chunk of history - this is a Hymn to Life."

(takakansiteksti)

Mitä voi kasvaa lapsesta, joka varttuu teiniksi Dame Edna Everagen ja The Muppet Shown tv-vaikutuspiirissä? Löysin tämän Ednan alusta loppuun asti keksityn elämäkerran taas suvun kellarikirjastosta juhannuksena. Ostin kirjan kerran lomalla käytettynä. Luen sitä pätkän silloin, toisen tällöin, ja aina minulla on hetken hauskaa palauttaessani mieleen Ednan ja morsiusneitonsa alisteisen suhteen. Nuoruudesta käsin on myös The Muppet Show -sarja alkanut kummitella. On tullut ikävä ruotsalaista kokkia, Kermittiä, Miss Piggyä, jne.  Ednan elämäkerralta suomalaiset yleiset kirjastot ovat ilmeisesti suojanneet itsensä kokonaan, mutta erilaista Muppe-materiaalia kyllä löytyy. Youtube on tietysti ilmeinen paikka jatkaa fanitusta.

Antonio Tabucchi: Intialainen yösoitto. Suom. Turun yliopiston italian kielen opiskelijaryhmä. Like, 2000 (alkuteos v. 1984)

""Ihmisruumiin saattaisi varsin hyvin kuvitella vain pelkäksi harhaksi", hän sanoi. "Se kätkee todellisen minämme. Paksun kuoren lailla se ympäröi sisimmässämme asustavaa kirkkautta tai pimeyttä."

Hän kohotti kättään ja heilautti sitä. Hänellä oli yllään väljä valkoinen kaapu, jonka hihat aaltoilivat laihojen ranteiden ympärillä. "Niin, mutta teosofien mukaan asia ei kuitenkaan ole niin. Victor Hugo, Meren ahertajat." Hän hymyili, kaatoi minulle juotavaa ja kohotti täysinäistä vesilasiaan, ikään kuin nostaakseen maljan.

Kenenkähän terveydeksi, mietin kohottaessani omaa lasiani ja sanoin: "Valolle ja pimeydelle."

Hän hymyili edelleen. "Pyydän anteeksi tätä kovin vaatimatonta illallista", hän sanoi, "mutta tämä oli keino saada keskustella kanssanne rauhassa lyhyeksi jääneen iltapäivävierailunne jälkeen. Pahoittelen, että aiemmin sopimani velvollisuudet eivät sallineet minun ottaa teitä vastaan miellyttävämmissä olosuhteissa.""

- ote s. 59

Italialainen Antonio Tabucchi kirjoittaa sivumäärältään lyhyitä, mutta ajatuksissa pitkään elämään jääviä, tilanteiltaan ja lauseiltaan kirkkaita romaaneja, hiukan kuin Suomessa Riitta Jalonen. Luin Tabucchia innolla aina Kertoo Pereira -romaaniin (1996) asti, jossa hän tuntui kehittäneen kerronnan ja kielen niin täydelliseksi, että en tuntunut pääsevän sen maailmaan. Mutta tämä on mystinen, elegantti teos, varsinainen unettomien kaveri! Kirjailija ohjailee lukijan odotuksia kirjan alkusanoissaan ("Kirjailijan huomautus"): "Tämä kirja kertoo paitsi unensaannin vaikeudesta, myös eräästä matkasta. Unettomuudesta kärsii kirjan kirjoittaja, matka on hänen, joka matkan on tehnyt." Jne. Tabucchi antaa teoksen aluksi luettelon kirjan intialaisista tapahtumapaikoista.Päähenkilö kohtaa yhtä aikaa matkakertomusmaisissa ja unimaisissa tilanteissa salaperäisiä ihmisiä eikä koskaan sitä, jota varsinaisesti etsii ja joka on etsiytynyt jo eteenpäin.

William Faulkner: Villipalmut. Suom. Alex Matson. Tammi, 1971 (alkuteos v. 1939)

"Sitäkin hän koetti kuvata - päivää, jolloin vene pakeni naavaisten puiden välissä ja aina silloin tällöin jokin takana seuraavan tulva-aallon lähettämä pieni tuntosarvi saavutti hänet, leikki vähän aikaa veneen kanssa, kevyenä ja uteliaana, ja jatkoi sitten eteenpäin hiljaa sihisten, huokaisten, melkein hihittäen, ja vene kulki eteenpäin ympärillään vain puita ja vettä ja yksinäisyyttä: kunnes jonkin ajan kuluttua oli kuin hän ei olisikaan enää koettanut kerätä välimatkaa taaksepäin tai lyhentää edessä olevaa välimatkaa, vaan kuin sekä hän että tulva-aalto roikkuisivat nyt molemmat samanaikaisesti ja eteenpäin liikkumattomina puhtaassa ajassa, unenomaisessa autiudessa, jossa hän jatkoi melomistaan ei sen vuoksi, että olisi toivonut pääsevänsä jonnekin, vaan vain säilyttääkseen sen pienen välimatkan, minkä veneen pituus asetti hänen ja hänen edessään olevan raskaan ja väistämättömän naisellisen lihamassan välille; sitten yö ja vene, joka syöksyi eteenpäin hurjaa vauhtia, koska tuntemattoman ja näkymättömän ylitse tapahtuva liike aina vaikuttaa nopealta, edessä ei mitään ja takana, musertavana aatteena, kaatuva vesiseinämä, jonka harja kuohui ja särkyi raateluhampaiksi, ja sitten taas aamu (jälleen tuollainen unentapainen siirtyminen päivästä pimeyteen ja takaisin päivään, lyhennetty, aikakäsitettä vastaan sotiva ja epätodellinen kuin näyttämöllä tapahtuva valojen himmeneminen ja kirkastuminen) ja vene joka hahmottui hitaasti ja nainen nyt istumassa pystyssä, ei enää kyyristyneenä likomärän kutistuneen sotilastakkinsa suojaan, vaan pidellen molemmin käsin kiinni veneen laidoista, silmät suljettuina, alahuuli hampaiden välissä, ja hän itse melomassa entistä hurjemmin lankunpätkällään, tuijottaen hurjistunein paisunein unettomin kasvoin naiseen, huulillaan huuto, rääkynä: - Pidä varasi! Älä Jumalan tähden päästä sitä tulemaan!

- Minähän koetan, nainen sanoi. - Mutta pidä kiirettä! Joudu!

Kaiken hän kertoi, uskomattomimmankin: pidä kiirettä, joudu: kuiluun syöksyvää miestä neuvotaan tarttumaan johonkin ja pelastautumaan; pelkkä kertomisyrityskin hahmottui varjomaisena ja irvikuvamaisena, koomillisena ja hulluna sietämättömän unheen horkasta, laadultaan edemmän unenomaisen fantastisena kuin mikään ramppivalojen takaa esitetty satu."

- ote s. 135-136

Löysin vuonna 1949 Nobelin voittaneen amerikkalaisen William Faulknerin (1897-1962) taas uudelleen kiitos yhden lukupiirin. Faulknerilta voi lukea suomeksi novelleja ja romaaneja. Hänen proosansa on inspiroinut elokuva- ja tv-ohjaajia paljon, vaikka hänet nimetään vain kourallisessa elokuvia itse käsikirjoittajaksi, lähinnä ohjaaja Howard Hawksille, elokuvatietokanta IMDB kertoo. Kirjallisuutta opiskellessani tentin Faulkneria. Hankalasta, hitaasta mailmasta lukemisesta jäi kuitenkin hurjan matkan tehnyt olo. Katso sakeaa kieltä ja loisteliasta tapaa rakentaa kerrontaa. Niiden vuoksi Faulknerista on tullut ns. kirjailijoiden kirjailija, jolle moni on kerrontatavastaan velkaa. Aiempi Faulknerin lukemisen kokemus antoi Villipalmuistakin odottaa rämeitä, käärmeitä, sukukirouksia ja holtitonta päihteidenkäyttöä.